Viljelty liha muhii toistaiseksi vain laboratorioiden bioreaktoreissa, mutta tulevaisuudessa sitä voi ostaa kaupan hyllyltä. Uuselintarvikkeesta viestiminen vaatii taitavuutta ja valppautta niin tekijöiltä kuin medialta. Myocopia-hanke on opetellut vuoropuhelun sävyjä.

Markettien hyllyt ammottivat pitkään Suomessa tyhjyyttään naudanjauhelihan kohdalla. Lehmien tiineysajan pituudet ja uusien vasikoiden syntyvyys nousivat puheenaiheiksi mediassa. Kuluttajien tarpeet ja markkinan tarjonta eivät kohdanneet: naudanlihaa ei pystytty tuottamaan riittävästi.

Ongelmaan on tiedossa ratkaisu: viljelty liha.

Tosin sitä ei ole vielä saatavilla.
– Ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä on, sanoo Olga Balakina.

Balakina työskentelee kaupallistamisen asiantuntijana Helsingin yliopiston Myocopia-hankkeessa. Se kehittää eläimistä saatavilla lihaskantasoluilla laboratoriossa kasvatettavaa viljeltyä lihaa.
Balakina on opetellut kertomaan bisnesihmisille ja rahoittajille monimutkaisesta tieteellisestä innovaatiosta, joka voisi muun muassa edistää maailman ruokaturvallisuutta ja sopia uusista proteiininlähteistä kiinnostuneiden sijoittajien sijoitussalkkuun.

Ollaan herkällä toiminta-alueella, jossa kieli on pidettävä keskellä suuta. Laboratoriossa kasvatettava liha herättää pelkoa ja vastustusta ainakin monien kotieläintuottajien keskuudessa. Kestävien ruokajärjestelmien professori Hanna Tuomisto Helsingin yliopistosta ja Luonnonvarakeskuksesta kertoo, että muutamat Euroopan maat ovat jopa vaatineet Euroopan unionilta viljellyn lihan kieltämistä. Millaisen tiedon varassa tiedetoimittajat raportoivat uutuudesta mediassa?

Haussa yhteinen kieli ja viestimisen tapa

Viljellylle lihalle povataan huikeaa tulevaisuutta. Konsulttiyhtiö McKinseyn arvion mukaan sen markkina voisi kasvaa 25 miljardiin dollariin vuoteen 2035 mennessä. Tällä hetkellä noin 150 yritystä työskentelee viljellyn lihan parissa, mutta suuri läpimurto odotuttaa itseään.

Viikin kampuksella Elämäntieteiden instituutin laboratoriossa viljeltyä lihaa on tuotettu grammoissa. Sillä ei ruokita lihannälkäisiä kuluttajia.

– Tehdasluokan skaalaus on sitten insinöörien tehtävä, sanoo Myocopian tieteellinen johtaja, yliopistotutkija Swetha Gopalakrishnan.

Hän havaitsi, että eläimistä peräisin olevien solujen aineenvaihduntaa muokkaamalla solut jakaantuvat tehokkaasti ja lihaa voidaan muodostaa hallitusti. Havainto sinkautti Myocopian kantasoluteknologian edelläkävijäksi.

Gopalakrishnan keksintö johti patenttihakemukseen ja merkittäviin rahoituksiin. Nyt Viikissä mietitään, ollaanko Suomen solumaataloudessa lihan seuraavan sukupolven äärellä.

Balakina liittyi tiimiin Business Finlandin myöntämän Research-to-Business-rahoituksen turvin. Hänen tehtävänsä oli suunnitella toimenpiteiden marssijärjestys eli se, miten laboratoriossa kehittyvät solut ja niihin liittyvät tulevaisuudennäkymät saadaan herättämään kiinnostusta sijoittajissa. Se vaatii yritysmaailmaan suuntautuvan viestinnän tuntemusta.

Yhteisen taipaleen alussa tutkijan ja kaupallistajan piti löytää keino ymmärtää toisiaan. He tiesivät, että selkeä viestintä on olennainen osa uuden keksinnön maailmaan saattamisessa.

– Tajusimme välittömästi, että puhumme ihan eri kieltä, kuin englantia ja ranskaa, Gopalakrishnan toteaa.

Hän ajatteli ja toimi tyypillisen akateemisen tutkijan tavoin. Yhtään lausetta ei tehnyt mieli sanoa ilman, että oli täysin varma väitteistään. Ahdisti, kun olisi pitänyt salamannopeasti kertoa, miten keksintöä voidaan soveltaa ja miten se voittaa markkinoiden nykyiset tuotteet. Balakina opetteli uteliain mielin solumaatalouden kieltä, mutta hän tunsi myös yritysmaailman viestintätavat. Hänen piti markkinoida potentiaalisille investoijille ja yhteistyökumppaneille hypoteeseja, oletuksia. Työkalupakkiin kuului pitchaus, nopeasti ymmärrettävien myyntipuheiden pito. Liian tarkat yksityiskohdat piti siivota puheesta, jotta viestin läpimeno ei kompastuisi vaikeatajuiseen bioteollisuuden jargoniin.

Kotieläintuottajien puolella, ei heitä vastaan

Laboratoriossa viljellyn lihan tulevaisuus koskettaa lukuisia kohderyhmiä. Sijoittajat näkevät siinä bisneskasvua tutkimuksen edetessä tehtaassa valmistettavaksi tuotteeksi. Uusista elintarvikkeista on jo paljon kokemusta; Suomessa muun muassa nyhtökaura on vakiinnuttanut kasvipohjaiset proteiinituoteperheet kuluttajien ruokapöytiin.

Kuluttajien odotetaan kiinnostuvan viljellystä lihasta, jos se maistuu hyvältä ja tirisee pannulla kuin tuttu jauheliha. Sen sijaan kotieläintuottajat saattavat nähdä viljellyssä lihassa kilpailijan.

– Me emme kuitenkaan toimi heitä vastaan vaan ajattelemme, että kotieläintuottajilla olisi mahdollisuus keskittyä pienempiin karjakokoihin ja pitää parempaa huolta eläinten hyvinvoinnista, Gopalakrishnan sanoo.

Tuomiston tutkimusryhmä on selvitellyt suomalaisten maanviljelijöiden viljeltyyn lihaan liittyviä näkemyksiä. Yhden mielestä uusi teknologia on luonnollista jatkumoa aiemmille teknologioille, toisen mielestä eläintenhoito on raskasta ja helpompaa olisi säädellä bioreaktoria omalla maatilalla. Kolmas ei haluaisi luopua rakkaasta eläintenhoidosta.

Tutkijat miettivät parhaillaan, miten maanviljelijät voisivat osallistua viljellyn lihan tuotantoon. Kenties tulevaisuudessa maatiloilla näkyy enemmän bioreaktoreita kuin märehtijöitä.

Kaikkia tämä näkymä ei miellytä.

– Olen ihmetellyt, miten maataloustuottajien puolelta on hyökätty viljeltyä lihaa vastaan. Sitä vastaan lobataan Euroopan unionissa, ja Yhdysvalloissa se on kielletty joissakin osavaltioissa. Viljelty liha nähdään erityisenä uhkana muihin lihankorvikkeisiin verrattuna, vaikka se ei tule kilpailemaan vielä pitkään aikaan lihan kanssa. Vastustus on liioiteltua, Tuomisto toteaa.

Hän on nähnyt viljellystä lihasta julkaistun virheitä vilisevän tutkimusartikkelin, jota kotieläinteollisuutta edustavat tahot käyttävät käsikassaranaan taistelussa uhkaksi koettua lihakorviketta vastaan.

Artikkeleihin viitatessa on aiheellista tarkistaa faktat, esimerkiksi tutkimuksen rahoittaja, ja pyytää varmuuden vuoksi toisenkin tai kolmannen tutkijan mielipide, Tuomisto muistuttaa. Tiedetoimittajille tällainen työskentely on rutiinia. Professorin mukaan ala ei kaipaa viljellylle lihalle virheellisiin väittämiin perustuvaa mainetta. Muistissa on yhä geenimuunneltujen tuotteiden kohtaama vastustus; samaa kohtaloa ei viljellylle lihalle haluta.

Luonnollista vai luonnotonta?

Miten siis viestiä eri kohderyhmille, että ollaan yhteisellä asialla eikä nokatusten? Vedotaanko niin sanottuun clean labeliin, eli ruoan raaka-aineiden yksinkertaisuuteen ja puhtauteen, ruokahuoltovarmuuteen tai päästöttömyyteen? Lätkäistäänkö paketin kylkeen jokin ympäristömerkki?

– Kuluttajakyselyistä tiedetään, että kuluttajat arvostavat ympäristöä ja eläinten oikeuksia, mutta ostopäätöksen he tekevät loppu viimein maun ja hinnan perusteella, Tuomisto sanoo.

Tällä hetkellä ympäristöväittämät ovat ”villi länsi”, mutta tilanteeseen tulee muutos: Euroopan unionin vuonna 2026 voimaan astuva ympäristöväittämädirektiivi edellyttää yrityksiltä, että väittämien on perustuttava tuotteen koko elinkaaren aikaisiin ympäristövaikutuksiin.

Viikissä lopputuote voisi olla vaikkapa solujen kasvua vauhdittava cocktail, jota viljeltyä lihaa valmistavat yritykset voisivat lisenssiä vastaan käyttää omissa bioreaktoreissaan.

Miksi terästankeissa syntynyttä lihaa tulisi kutsua? Onko se laboratoriolihaa, keinolihaa, viljeltyä lihaa vai viljeltyä keinolihaa? Entä kuinka paljon kuluttajille kannattaa kertoa uuselintarvikkeen valmistuksesta? Jos se kuvataan hyvin teknologisesti, ensireaktio on ”yäk, en syö”, Tuomisto epäilee.

Gopalakrishnan tuntee tuskan. Kun joku kuvailee viljeltyä lihaa epäluonnolliseksi, hän tiedustelee henkilön lempijuustoa ja kertoo, ettei se ole yhtään sen luonnollisempi kuin eläinten soluista kasvatettu viljelty liha.

Kielivalinnoilla luodaan mielikuvia ja viestinnällä muokataan asenteita. Lopullisen päätöksen tekevät kuitenkin ihmiset itse. Jos uusi tuote maistuu hyvältä ja on sopivan hintainen, se todennäköisesti päätyy lautaselle.