Suomen tiedetoimittajain liiton julkaisu

Vuoden tiedetoimittaja Kirsi Heikkinen: Editori on kuin kirjoittajan toiset aivot

”Ei voi olla hienompaa ja mielenkiintoisempaa työtä kuin tiedejournalismi. Se valtava monipuolisuus! Että saa olla kaiken äärellä, koko ajan, saa ja joutuu tyydyttämään omaa uteliaisuuttaan. En keksi mitään muuta työtä, joka olisi samaan aikaan hauskaa, loputtoman kiinnostavaa ja tärkeää”, Kirsi Heikkinen iloitsee.

Hengen pelastaminen tai valtion johtaminen saattaa olla tärkeämpää työtä, mutta tuskin se yhtä hauskaa on kuin laadukkaan tiedejournalismin tekeminen, epäilee Vuoden tiedetoimittaja Kirsi Heikkinen. Editorina hän varmistaa, ettei kirjoittajan työ valu hukkaan.

”Mitä helvettiä on tapahtunut?” Tiedetoimittaja, Tiede-lehden tuottaja Kirsi Heikkinen toistaa sanansa 31 vuoden takaa. Hän oli tullut Tiede 2000 -lehden, nykyisen Tiede-lehden toimitukseen työhaastatteluun kesätoimittajan vakanssia varten, paitsi että toimituksessa ei näyttänyt olevan ristinsielua. Kun hän suunnisti päätoimittajan huoneeseen, koko toimitus löytyi sieltä, kyyristyneenä patterikäyttöisen matkaradion puoleen. Itärajan takana ydinvoimala Sosnovyi Borissa oli tapahtunut radioaktiivinen vuoto. Vielä ei tiedetty, miten vakavasta onnettomuudesta oli kyse.

”Vaikka yritin puhua vain viisasta, kaunista ja hyvätapaista kieltä, niin näin olin laukaissut ensi sanoikseni. Se oli tehnyt silloiseen päätoimittajaan vaikutuksen. Toinen ratkaiseva tekijä oli, että olin vastannut johonkin hänen kysymykseensä: ”En tiedä, mutta otan selvää”. Hän katsoi, että tällaista asennetta tiedetoimittaja eniten tarvitsee, ja olen siitä kyllä täysin samaa mieltä”, hän hymyilee.

Heikkinen on Suomen tiedetoimittajain liiton palkitsema vuoden 2023 Vuoden tiedetoimittaja. Hän sanoo, että luuli valitsijoiden ensin erehtyneen henkilöstä, koska oma nimi ei juurikaan ole viime vuosina näkynyt juttujen yhteydessä. Heikkinen on viimeiset viisi vuotta lähinnä editoinut muiden tekstejä.

”Olin tunnustuksesta ehkä vieläkin enemmän otettu kun ymmärsin, että omat kollegani ovat arvostaneet editorin työtäni. He tietävät, mitä editori tekee heidän jutuilleen, ja miksi editointia tarvitaan. Tämä kunnianosoitus – wau – onpa kova”, hän henkäisee.

Dinosaurusten sukulaista lounaaksi

Tiedejournalismia Heikkinen on tehnyt koko työuransa. Eniten hän on työskennellyt kirjoittavana freetoimittajana, ja hänen tiedeartikkeleitaan on julkaistu Tiede-lehden lisäksi muun muassa Suomen Kuvalehdessä, Kauneus ja Terveys sekä Hyvä Terveys -lehdissä sekä Helsingin Sanomissa.

”Ei voi olla hienompaa ja mielenkiintoisempaa työtä kuin tiedejournalismi. Se valtava monipuolisuus! Että saa olla kaiken äärellä, koko ajan, saa ja joutuu tyydyttämään omaa uteliaisuuttaan. En keksi mitään muuta työtä, joka olisi samaan aikaan hauskaa, loputtoman kiinnostavaa ja tärkeää. Toki on tärkeämpiäkin töitä, kuten vaikka hengen pelastaminen tai kansakunnan johtaminen, mutta tuskin niissä yhtä hauskaa on”, hän hymyilee.

Heikkinen kertoo, että samalla, kun ammatti vuosien varrella kasvoi häneen kiinni, tiedejournalismin parista löytyi hänelle oma heimo.

”Porukka on niin hauska! Eräänkin kerran, kun menin kollegojen kanssa lounaalle, silloinen toimitussihteeri Petri Riikonen käänteli kanaa lautasellaan ja pohdiskeli, että hm, luista näkee, että tämä on dinosaurusten sukulainen”, Heikkinen nauraa.

Hän on asunut vuosia myös ulkomailla, jonne tiedetoimittajan ammatti on kulkenut mukana, ikään kuin taskussa.

”Vaikuttavinta on, kun ymmärtää, mitä maailman eturivin tutkijat puhuvat. On mahtavaa, että joku syttyy asiaan niin, että jaksaa olla siitä innostunut vuosikymmeniä. Me toimittajat saamme poimia tämän työn hedelmät”, hän sanoo.

Kirsi Heikkinen kutsuu editoria kirjoittajan toisiksi aivoiksi ja lukijan edustajaksi.

Sen ei pidä kuulostaa minulta

Vuoden tiedetoimittaja -tunnustuksen perusteluissa Heikkistä kiitetään siitä, että hän tekstiä muokatessaan paneutuu aiheeseen, tarkistaa faktoja ja hioo tekstiä kielellisesti ja tarinallisesti eteenpäin. Heikkisellä on perustelujen mukaan taito muokata tekstiä niin, että kirjoittajan oma ääni ja tyyli jää kuuluviin.

”Totta kai kaikilla editoreilla on omat maneerinsa, mutta tekstin ei pidä kuulostaa minulta, vaan häneltä. Editoidessa tarjoilen kirjoittajalle, että luistaisiko tämä näin paremmin, mitä olet mieltä? Se on yhteistyötä”, hän sanoo.

Editoinnissa hän kiinnittää huomiota siihen, että tekstin ajatus soljuu esteettä, ja että asioita tarjoillaan lukijalle loogisessa järjestyksessä.

”Moni painottaa kielenhuoltoa, mutta minun mielestäni lukijan on saatava enemmän vastauksia, kuin hänelle herää kysymyksiä. Editori varmistaa, että teksti on koherentti ja kantaa alusta loppuun. Se on paremminkin tekstinhuoltoa, hän sanoo.

Tiedetoimittajat pyrkivät rakentamaan selkeyttä maailmaan, jossa tietoa ja tiedon tapaista on järjettömän paljon.

Heikkinen kutsuu editoria kirjoittajan toisiksi aivoiksi ja lukijan edustajaksi.

”Kirjoittaja etsii tiedon, mutta editori on se, joka varmistaa, että tieto on ymmärrettävää. Kun toimittajana penkoo asiaa, sitä ei välttämättä enää näe lukijan kannalta. Editori paketoi tiedon niin, että sen myös jaksaa lukea. Jos editoria ei olisi, kirjoittajan työ valuisi hukkaan. Silloin kaikki menettäisivät, Heikkinen sanoo.

Jaarittelu on anteeksiantamatonta

Heikkinen pyörittelee ajatusta tieteen popularisoinnista, ja tulee siihen tulokseen, että asian ydin on nimenomaan popular: Asiasta tehdään suosittua, ja juuri siinä tiedetoimittajat ovat erityisen taitavia.
”Työssä tulee vastaan jos jonkinlaisia juttuja aiheista, joista en alun perin ole ollut lainkaan kiinnostunut. Mutta on ihanaa, kun saa innostua vaikka lohen historiasta!”

Hän kertoo, että seuraavaan lehteen on menossa juttu siitä, kuinka Alaska kuului aikanaan Venäjälle. Jospa tsaari Aleksanteri II ei olisikaan koskaan myynyt sitä 7,2 miljoonalla dollarilla Yhdysvalloille vuonna 1867?
”Siellä oli suomalaisiakin. Uno Cygnaeus on rakentanut Tyynenmeren ensimmäisen luterilaisen kirkon”, hän innostuu.

Juuri kiinnostavuus on se tuhannen taalan paikka, jota kaikki tavoittelevat.

”Kun kilpailet ihmisten ajasta, tekstin täytyy olla tosi kiinnostava, että se tulee luetuksi. Jos joku jaarittelee tai pönöttää, sitä ei enää anneta anteeksi, kuten ehkä ennen vanhaan, kun tietoa oli vähemmän ja sai olla tyytyväinen, jos sitä jostain sai, hän miettii.

Asia korostuu digilehdissä, joissa on kolme riviä aikaa saada ihminen houkuteltua lukemaan juttu. Kiinnostava on hänen mukaansa viihdyttävää, mutta ei halpaa, yksinkertaista, mutta ei tylsää, ja sillä tavalla jännittävää, että se pitää hereillä.

”Kokemukseni mukaan ihmiset ovat tosi kiinnostuneita tiedosta. Mutta jos se tarjoillaan huonosti, en itsekään jaksa lukea sellaista”, Heikkinen sanoo.

Kirsi Heikkinen sanoo, että tiedetoimittajat pyrkivät rakentamaan selkeyttä maailmaan, jossa tietoa ja tiedon tapaista on järjettömän paljon.

Tietoa, ja rauhaa lukea sitä

Laadukas tiedejournalismi ei ole hullumpi myyntiartikkeli. Heikkinen miettii, että onneksi nykyisin luotetaan taas myös siihen, että lukija jaksaa lukea muutakin, kuin silpputietoa: Ollaan valmiita maksamaan sekä tiedosta että rauhasta lukea se.

”Kun katson, mitä Tiede-lehden lukijat haluavat, tai mitä haluavat Helsingin Sanomien lukijat, jotka lisäksi lukea tihrustavat Tiede-lehden juttuja kännyköiltään, näen, että ihmiset ovat valmiita maksamaan ja ovat kiitollisia jutuista, joiden ei tarvitse välttämättä olla edes pitkiä, vaan sen sijaan syviä.”

Ilmaiseksi laatu ei kuitenkaan tule – eikä edes halvaksi. Heikkinen toivoo, että tiedejournalismiin investoitaisiin lisää aikaa.

”Tietenkin siitä kärsii, kun osaisi tehdä paremmin, mutta ei ehdi. Kaikki toimituksissa tietävät, että ajasta koko ajan säästetään, ja jengiä on vähemmän tekemässä enemmän. Siinä sitten tekee parhaansa ja sen minkä voi”, hän miettii.

Heikkisen vakaumuksen mukaan lukijoilla on oikeus tietoon.

”Mediataloissa sahataan omaa oksaa, jos ei satsata hyvin tehtyyn journalismiin, tiedejournalismiin erityisesti. Kun tehdään hyvää ja laadukasta, ei voi oikaista. Voi olla, että joskus tulee robotti, joka kaiken koostaa, mutta ihan vielä ei ole päästy siihen. Siihen asti meitä tarvitaan.”

Kirsi Heikkinen – Faktaa

Syntynyt 1966 Turussa.
Asuu Helsingissä. Kiinteä tukikohta maalla Siuntiossa.
Perheeseen kuuluu mies, kaksi nuoriaikuislasta ja koiralapsenlapsi (rottweiler-saksanpaimenkoira-whippet-mix).
Valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineena tiedotusoppi, sivuaineena maantiede (Helsingin yliopisto). Maisteriopinnot Developmental and Environmental Studies -ohjelmassa Tampereen yliopistossa.
Työskennellyt eniten vapaana tiedetoimittajana. Ollut myös Tiede-lehden toimittajana ja Kauneus & Terveys -lehden toimitussihteerinä. Parhaillaan Tiede-lehden tuottaja.
Kirjoittanut kaksi tietokirjaa lasten aivojen kehityksestä yhdessä Tiina Hutun kanssa: Pää edellä (2017) ja Pää kylmänä (2020).
Heikkisen motto: Errare humamum est. (sic).

Teksti: Mari Schildt

Kuvat: Mikko Käkelä

Julkaistu

30 tammi, 2023

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)