Ylen hallintoneuvosto kuuli eilen pääjohtaja Lauri Kivistä ja vastaavaa päätoimittajaa Atte Jääskeläistä Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa koskevan julkisen keskustelun vuoksi. Kuulemisen jälkeen hallintoneuvosto tiedotti luottamuksesta yhtiön johdolle ja sen toimille: ”Likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa”, siteerasi Ylen oma otsikko puheenjohtaja Kimmo Kivelää (ps). Helsingin Sanomille Kivelä lausui: ”Hyvälle tielle on lähdetty. Toimitusjohtaja keskustelee ongelmallisten yksiköiden ihmisten kanssa. Ja vastaava toimittaja omien alaistensa.”
Näin kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto vahvisti tarinaa Yksittäisten Hankalien ja Tyytymättömien Kapinasta, jota vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen alkoi kertoa MTV3:n Seitsemän uutisissa kaksi viikkoa sitten: ”Epäluottamus liittyy… joidenkin toimittajien kokemuksiin, että juuri heidän juttuihinsa puututaan”. Samaa viestiä lähettivät Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päälliköt ”avoimessa kirjeessään”, jossa he totesivat, etteivät ”voi hyväksyä sitä, että jotkut ovat viime viikon yrittäneet murskata Ylen arvokasta työtä julkisella, pääosin Atte Jääskeläiseen kohdistetulla hyökkäyksellä.” Tässä tulkinnassa usean Ylen eturivin toimittajan kertomaan perustuva kriittinen keskustelu nimetään paitsi Yle-vastaisuudeksi myös epäkollegiaaliseksi eleeksi: ”Se on epäreilua jokaista työntekijäämme ja heidän arvokasta työtään kohtaan.” Tarinan kerrontaan osallistui Ilta-Sanomien haastattelussa myös Ylen hallintoneuvoston henkilöstöedustaja Jari Niemelä, jonka mukaan ”Muutama ihminen on vain kokenut olonsa jostain syystä hämmentyneeksi, he ovat reagoineet omituisesti”. Hän paikansi ongelmat A-Studioon ja organisaatiomuutosten jättämiin ”paineisiin”.
Viestintästrategisesti tämän hankalia yksilöitä ja organisaatiokaavioita koskevan tarinan tarkoituksena on tietysti ollut vaimentaa kohun alkuperäinen, yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys siitä, vaikuttaako poliittinen paine Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismiin. Tässä se vaikuttaa ainakin hallintoneuvoston suuntaan onnistuneen. Tarina ”ongelmallisten yksiköiden ihmisistä” kertoo hallinnollisesta ongelmasta – ja sellaisena sitä nyt käsitellään – kun taas kysymys uutis- ja ajankohtaisjournalismin riippumattomuudesta on kysymys sanan- ja lehdistönvapaudesta ja politiikan ja median demokratian kannalta tärkeistä suhteista.
Riippumattoman journalismin kannattajalle ja vahvan Ylen ystävälle keskustelu on masentava: miten yhtiö, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta uutistoiminnan kunnianhimoisesta kehittämisestä mediamurroksen paineissa ei kykene avoimesti keskustelemaan journalismista, vaan viestii ”avoimin kirjein”, toistelee yleisiä ”totta kai Yle on riippumaton”-tyyppisiä sloganeita tai, kuten päätoimittaja monissa haastatteluissaan, väittää, että kyse on väärinymmärryksistä. Että mitään kieltoa käsitellä pääministeri Juha Sipilän mahdollisia sidonnaisuuksia ei koskaan annettu. Että mihinkään ”muihin syihin” ei Sipilä-uutisointia linjatessa viitattu.
Ulkopuolisena uutisointia tarkasti seuraavana on kysyttävä, onko Ylen johto alkanut toteuttaa toiminnassaan ja viestinnässään ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”-periaatetta? Onko Ylen hallintoneuvoston vallannut faktaresistenssi? Vai onko jossain kollektiivisesti päätetty uskoa, että Ylen vaalitenttejä ja keskusteluohjelmia vuosia luotsanneet Susanne Päivärinta ja Jan Andersson – tai muut Helsingin Sanomien haastattelemat toimittajat – valehtelevat kertoessaan kiellosta tai ”muista syistä” tai ovat kerrassaan vailla ymmärrystä? Tai että Pressiklubin tiimin kirjallisena irtisanomisuhkauksena saamaa sanomaa kiellosta, no, ei vaan tapahtunut? Että Ruben Stilleriä ei irtisanomisen uhalla yritetty kieltää käsittelemästä Sipilä-teemaa ohjelmassa? Enkä edelleenkään tiedä journalistisia perusteluja sille, että Ylen johto kielsi tekemästä juttua pääministerin yhdelle toimittajalle yhtenä iltana lähettämästä 17 sähköpostiviestistä. Miksei se ollut toimituksen johdon mielestä uutinen?
Se, että Yleä koskevan keskustelun ytimessä olevat kysymykset median ja poliitikkojen suhteista, poliitikkojen mediaa kohtaan suuntaamasta painostuksesta tai epäilyt julkisen palvelun median riippumattomuuden horjumisesta nimetään ”likapyykiksi” kertoo paljon suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Periaatteellisista kysymyksistä on vaikeaa puhua, asioista keskusteleminen kääntyy puheeksi henkilöistä ja heidän kunniastaan ja tunteistaan ja journalistikunnalta puuttuu kokonaan julkinen keskustelu omasta professiostaan. Jatkuvat yt-neuvottelut ovat ymmärrettävästi hiljentäneet monet, mutta myöskään alan järjestöt eivät pidä ääntä.
Paradoksaalista on, että vaikka vuodot, organisaatioiden ja instituutioiden epäkohdista kertojat, ovat journalismin kannalta aivan olennaisia, osa suomalaista mediaeliittiä vaikuttaa ajattelevan, että sama ei koske mediataloja. Kuten toimittaja Salla Vuorikoski Oikeusministeriön Korruption vastaisen päivän tilaisuudesta tviittasi: ”Pidän hyvin vitsikkäänä sitä, että epäkohtien kertojia jatkuvasti hyödyntävä mediaväki omassa asiassaan paheksuu medialle puhumista.”
Ylen hallintoneuvoston puheessa kuulsi eilen jo ”keskustelu kuivunut, kriisi ohi”-sävy, mutta ehkei sittenkään. Ajankohtais- ja featuretiimin esimies Jussi Eronen ja Sipilä-uutisointia hoitanut ja pääministerin viestittelyn kohteeksi joutunut toimittaja Salla Vuorikoski ovat osaltaan päättäneet vastustaa hallintoneuvoston siunaamaa Ylen johdon ”ongelmalliset yksiköt”-tarinaa irtisanoutumalla tänään tehtävistään ”Näkemyserot sananvapaudesta päätoimittajan kanssa ovat liian suuret”, perustelee Eronen eroaan.
Se, että painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyy kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisen vuoksi ei nimittäin ole mikään pieni pikapyykki. Se on iso skandaali.