Perjantai-iltana 4. helmikuuta pitäisi Helsingissä eduskuntatalon tienoon täyttyä rekoista ja muista kulkupeleistä sekä ihmisistä. Mielenilmauksen syynä ovat koronarajoitukset ja bensan hinnankorotukset, ja tukkimalla liikenne nämä aiotaan lopettaa.
Tammikuun viimeisenä viikonloppuna tällainen mielenilmaus tukki osittain kaupungin keskustan Kanadan Ottawassa.
Suomessa syntyi koronarajoitusten vastustajien ja koronankieltäjien keskuudessa kiivasta väittelyä sosiaalisessa mediassa siitä, mistä Ottawassa oikein oli kyse. Toiset ihailivat mielenosoittajien tarmokkuutta, toiset epäilivät kyseessä olleen ”vastapuolen juoni” koronankieltäjien leimaamiseksi hulluiksi salaliittoteoreetikoiksi.
Valta kuuluu kansalle -puolueen kansanedustaja Ano Turtiainen kommentoi 28.1. Ylelle, että hän ei todennäköisesti itse aio osallistua liikenteen tukkimiseen. Hän kuitenkin ilmoitti tukevansa tapahtuman järjestäjien vaatimuksia. ”Annan täyden tuen kaikelle sille, että laitetaan luu kurkkuun hallitukselle”, Turtiainen sanoi haastattelussa.
Sunnuntaina 30. tammikuuta ääni oli muuttunut kellossa, ja Twitterissä Turtiainen epäili kanadalaisten mielenosoittajien ”kusseen omiin muroihinsa”. Mistä seurasi yhä ilkeämpää keskinäistä syyttelyä somessa siitä, kenen etuja Suomeen suunniteltu mielenilmaus ajaisi. Ja kiistelyä, onko Turtiainen lopulta itse pettämässä porukkansa Donald Trumpin lailla.
Helmikuun ensimmäisenä päivä VKK:n johto ilmeisesti sanoutui irti tapahtumasta. Tällaiseen hajaannukseen moni tahtoisi VKK-kannattajien, koronakieltäjien ja rokotustenvastustajien toiminnan päätyvänkin.

Moni meistä tiedeviestijöistä on yrittänyt ymmärtää, mistä kumpuaa vallalla oleva koronarokotevastaisuus ja jopa koko pandemian olemassaolon kieltäminen. Tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden näkemykset vaihtelevat, eikä aina ole helppo tunnistaa, onko heidän lausunnoissaan kyse tieteellisestä arvioinnista vai henkilökohtaisista mielipiteistä. Psykologit puhuvat yksilöllisten persoonallisuudenpiirteiden vaikutuksesta, sosiologit yleisen luottamuksen rapautumisesta, ja lääketieteilijät selittävät ilmiötä usein tiedevastaisuudella.
Tiedepolitiikka-lehden uusimmassa 4/2021-numerossa VTT Johanna Nurmi Turun yliopistosta kirjoittaa ”rokotekriittisyyden eri ulottuvuuksista”. Hän analysoi sosiologisesta näkökulmasta ja toteaa, ettei ollenkaan aina ole kyse tiedevastaisuudesta, vaan monikin hänen haastattelemistaan rokotuskriittisistä vanhemmista kertoo perustavansa näkemyksensä tutkimustietoon ja tilastoihin. Salaliittoteoreetikkojen nähdään olevan niitä ”muita”. Nurmen mukaan taustalla on useita tekijöitä luottamuspulasta ja yhteiskunta- ja kapitalismikritiikistä vaihtoehtoisiin terveyskäsityksiin.
Nurmi on huolissaan korona- ja rokotuskeskustelun polarisoitumisesta, joka voi ajaa tiettyjä ihmisryhmiä marginaaliin ja sitä kautta yhä syvempään epäluottamukseen viranomaisia ja instituutioita kohtaan. Tässä kohtaa juuri journalisteilla ja kaikilla tiedeviestijöillä on itsetutkiskelun paikka; meidän ei pitäisi yhtään enää ruokkia vastakkainasettelua. Lähtökohdiltaan ja sanomaltaan sekavat mielenosoitukset, poliittinen poteroituminen ja tutkijoiden vetäytyminen mediajulkisuudesta somekohujen pelossa ovat askeleita sillä tiellä, jota tietyt piirit Suomessa ja rajojemme ulkopuolella juuri hakevat.
Itseäni jäikin mietityttämään, miksi Johanna Nurmen ei mainittu tiedotusvälineiden vaikutusvaltaa rokotuskriitikoiden mielipiteenmuodostuksessa. Samalla tavoin kummastelin, ettei kirjoituksessa otettu huomioon maan rajojen ulkopuolelta tulevaa tietoista disinformaatiota ja kansainvälisten rokotustenvastaisten liikkeiden trollausta, joista varoitetaan esimerkiksi WHO:n ja EU:n julkaisemissa selvityksissä.
Rokotuskriittisyys ei synny tyhjiössä. Siksi tutkijoiden olisi syytä pyrkiä monitieteisyyteen ja selittämään tätäkin ilmiötä yli tieteenalarajojen.
Samaisessa Tiedepolitiikka-lehdessä oli erittäin mielenkiintoinen ja uutta tietoa tuova analyysi Sosiologia- ja Psykologi-lehden sekä Kansantaloudellisen aikakauskirjan (KAK) julkaistujen tutkimusten metodologioista. Hannu Lehden (ym.) artikkelissa havaittiin laadullisen tutkimuksen ottaneen ylivallan sosiologiassa, kun taas psykologinen ja etenkin kansantaloudellinen tutkimus ovat voittopuolisesti kvantitaatiivista tutkimusta. Ainakin mitä tulee alan suomenkielisissä lehdissä julkaistavaan tutkimukseen. Vertailevaa tutkimusta Sosiologia-lehdessä ei analyysin mukaan juurikaan näe.
Kirjoittajat kysyvät, miten käy tieteidenvälisyyden, miten onnistuu eri alojen tutkijoiden vuoropuhelu, kun toiset analysoivat yhteiskuntaa pääsääntöisesti laadullisten, toiset enimmäkseen määrällisten aineistojen avulla?