Katri Aholainen tutkii Yrjö Kokon kirjoja Turun Yliopistossa posthumanistisen menetelmän avulla. Tutkimus avaa Kokon luontosuhdetta ja ottaa eläimet mukaan tekijöiksi. Keskustelin hetken Katri Aholaisen kanssa Aurajoen varren kahvilassa, pilvisenä päivänä.

Katri Aholainen kirjoittaa väitöskirjaa Turussa, kirjallisuuden tutkijoiden projektissa nimeltään Figuring nature in the north. Projektia johtaa Dosentti Elsi Hyttinen, hänen oma tutkimuksensa projektissa käsittelee jäätä ja lunta suomalaisessa kirjallisuudessa. Muita aiheita ryhmässä ovat mm. metsien kuvaus, maatilaeläimet, suo ja koirasuhteet.

Posthumanismi kehittyi vanhoja ismejä yhdistäen ja myös uutta kehittäen parisenkymmentä vuotta sitten. Lähtökohta on ympäristön hädässä ja pyrkimys määrittää uudelleen ihmisen suhdetta ympäröivään, asemoida ihminen maailmassa parempaan paikkaan. Ihmisellä ei ole erityistä asemaa, vaan lajimme on yksi osa kaikkea elollista ja elotonta. Suuntaus keskittyy vuorovaikutussuhteisiin ja huomioi materiaalisen todellisuuden aikaisempaa enemmän. Hyttisen ryhmän kriittinen posthumanismi tutkii erityisesti kulttuurin ilmiöitä.

Yrjö Kokko valikoitui Aholaisen väitöskirjan aiheeksi luonnollisesti:
– Tein kandinaatin tutkielman Pessi ja Illusiasta ja selvitin aikaisemmat tutkimukset Kokosta. Niitä ei ole, mutta on selkeä aukko, jonka voi täyttää, rupesin kiinnostumaan. Kokosta on puhuttu luonnossa toimimisen kautta, ei taiteessa. Tutustuin samaan aikaan posthumanistisiin teorioihin ja tutkijoihin, ja siitä yhdistelmästä voisi löytyä jotain jännää.

Yrjö Kokko (1903–1977) luki itsensä eläinlääkäriksi Hannoverin, Tarton ja Wienin yliopistoissa. Opiskeluaikana ja sen jälkeenkin hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen ja erilaisiin paikallislehtiin. Osa artikkeleista oli jännityskertomuksia. Hän toimi eläinlääkärinä, kunnes ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi 1950, eli 47-vuotiaana.

Kokon kirjoista tunnetuin on sodan aikana kirjoitettu aikuisten satu Pessi ja Illusia (1944). Kokko teki kovasti työtä laulujoutsenen suojelemiseksi lukuisin lehtiartikkelein ja hän kirjoitti kaksi joutsenkirjaa, ”Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu” (1950) ja ”Ne tulevat takaisin ” (1954). Usein sanotaan, että Kokon kuvat ja kirjoitukset eli valistustyö pelasti laulujoutsenen. Sotien jälkeen niitä pesi meillä vain muutama pari, mutta nyt niitä on yli 11 000 paria. Jukka Parkkinen on tehnyt Kokosta elämänkerran (2003) ja sivuilla parkkinen.org on paljon tietoa Yrjö Kokosta.

Katri Aholainen kuvaa Kokkoa monipuoliseksi taiteilijaksi:
– Hän kirjoitti romaaneja, satuja, näytelmiä, elämänkerrallisia teoksia ja hän oli taitava valokuvaaja. Lisäksi hän teki lehtijuttuja koko ajan. Esimerkiksi kirja ”Ne tulevat takaisin” ilmestyi v. 1954, mutta samankaltainen artikkeli jo v. 1951. Kokko ajatteli, että artikkelit saavat suuremman lukijakunnan koska kaikki eivät lue kirjoja.

No miksi hän sitten teki kirjoja?

– Itse lähestyn Kokkoa kirjallisuuden kautta, että mikä on hänen taidekäsityksensä. Kirjoissa on paljon taidefilosofisia näkemyksiä. Kokon mielestä pelkkä faktojen kertominen ei riitä kertomaan hänen kokemaansa. Runoilla näkee tarkemmin ja paremmin, tieteeltä jää osa saavuttamatta, Aholainen vastaa selkeästi.

Miten teokset valikoituivat tutkimukseesi?

– Tutkimissani kirjoissa suhde todellisuuteen on kirjoitettu auki, Pessi ja Illusia ei ole mukana. Kirjat ovat Laulujoutsen- Ultima Thulen lintu (1950), Ne tulevat takaisin (1954), Ungelon torppa (1957) ja Alli. Jäänreunan lintu (1966). Kaikissa valokuva ja teksti toimivat yhdessä. Yhteiskunta ja luonnosta kirjoittaminen muuttuivat tuona aikana, samoin Kokon tuotanto. Laulujoutsen – kirjassa halutaan pelastaa joutsen, Alli-kirjassa käsitellään ympäristöasioita, kuten öljyä.

Faktaa vai fiktioita

Faktan ja fiktion suhde Kokon kirjoissa kiinnostaa Aholaista:
– Pessi ja Illusia on fiktiivinen, muissakin kirjoissa on tarinallistettuja osia, välillä on omaelämäkerrallisia hahmoja, toisaalla taas ei. Myös Pessissä ja Illusiassa voi tutkia mikä on biologiaa ja mikä satua. Toisaalta Kokon kirjoissa ei voi tehdä tarkkaa luokittelua, fakta ja fiktio toimivat yhdessä ja kietoutuvat toisiinsa. Luontoon pitäisi suhtautua avoimesti ihmetellen.

Entä nämä yliluonnolliset, menninkäiset, haamut ja etiäiset?

– Kokko ei niihin kiinnitä liikaa huomiota, niiden pitää vain antaa olla, Aholainen vastaa taas selkeästi.

Perinteinen, lähinnä modernistinen kirjallisuuden tutkimus keskittyy ihmiseen ja vaikka luokan tai uskonnon vaikutuksiin työhön. Posthumanismi kritisoi keskittymistä vain ihmiseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Posthumanismi ei hylkää inhimillistä ja yhteiskunnallista, mutta se ottaa vaikuttavaksi tekijäksi myös luonnon, niin elävän kuin ei -elävän.

Esimerkiksi joutsenet ja juuri se tietty pari Enontekiöllä ovat osallistuneet Kokon teksteihin ja kuvauksiin. Mitä tarkoittaa eläinten tekijyys?

– Tekijyys ja taiteilijuus ovat riippuvaisia muustakin kuin taiteilijoista, taide muodostuu yhteisessä toiminnassa, vuorovaikutuksessa. Käytän fyysikko Karen Baradin luonnontieteelliseen tutkimukseen kehittämää menetelmää. Hän kirjoittaa, että tutkimukset syntyvät yhdessä tutkijan ja tutkittavan kanssa. Luen Baradin teoriaa ja Kokon teoksia rinnakkain ja kirjoitan sen mitä siitä syntyy. Toivon, että joku muu voi sitten käyttää menetelmää, vaikkapa lehtiartikkeleiden lukemisessa. Väitöskirjani on menetelmän auki kirjoittamista.

– Tutkin teoksia taiteen näkökulmasta, otan Kokon kuvauksia taiteen tekemisestä. Kirjoissa ei ole vain tutkimuksellista, niissä on myös ehdotuksia siitä, miten taidetta voi ajatella. Uudet, 2000-luvun menetelmät ja teksti yhdessä muodostavat kuvauksen taiteen ja luonnon suhteesta. Barad kirjoittaa, että tutkija ja luonto yhdessä, minä kirjoitan, että taide ja luonto yhdessä. Otan tosissani mitä Kokko sanoo, se onnistuu helposti sillä Kokko kirjoittaa paljon ja suorasanaisesti taiteen ja luonnon suhteesta, samoin tieteestä. Hän mm. kritisoi turhanpäiväistä munien keruuta.

Sivuhuomautuksena voi kertoa, että Ungelon torppa – kirjassa on tarina munien myynnistä. Joku tutkija tai keräilijä halusi ostaa uivelon eli ungelon munia ja halusi aina mukaan höyheniä pesästä. Paikalliset keksivät pian, että haapanalla on samanlaiset munat kuin uivelolla.

Yrjö Kokon kirjoissa valokuvat ovat hienoja, eläimet ovat itsenäisiä ja ilmeikkäitä, tilanteet ovat tarkkaan valittu. Aholaisen väitöskirjassa käsitellään myös valokuvausta:
– Tulen kirjallisuudesta, tutkin valokuvia suhteessa tekstiin. Kokko kirjoittaa paljon kuvista, ideoista, ennakkosuunnitelmista ja sattumista. Osa kuviin liittyvästä on faktan ja fiktion yhdistelmää, kuvat kuuluvat taideteokseen. Osa kuvista on todistuskappaleita tekstin faktoille. Tekstissä kuvataan Kokon taiteellisia pyrkimyksiä valokuvien tekemisessä. Esimerkiksi Laulujoutsen-kirjassa joutsenten tekijyys ja osallistuminen näkyvät selkeästi.

Haastattelijan mielestä on erittäin hienoa ja arvokasta tutkia Yrjö Kokkoa. Hän on ollut vähän sivuraiteella, vaikka kirjoja luetaan ja kuunnellaan yhä. Ehkä modernistinen tutkimus ei ole pystynyt tavoittamaan liian luonnonläheistä Kokkoa. Aholaisen tutkimus on avoin ja arvostava, voisi sanoa erittäin positiivinen.