Petri Paavilainen: Kuinka ajatukset syntyvät. Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä, Gaudeamus 2020.
Tunne itsesi, käski Apollonin temppelin kyltti matkalla myyttisen Delfoin oraakkelin puheille. Se ei ole niin helppoa kuin antiikin filosofit kuvittelivat. Nykyisen aivotutkimuksen mukaan tietoinen ja havaintoon liittyvä toiminta palautuu viime kädessä aivoihin, joissa miljardit toisiinsa kytkeytyneet hermosolut biokemiallisesti viestivät keskenään. Niitä voi tarkastella vain ulkopuolelta mittaamalla mutta ei ateenalaisella introspektiolla.
Petri Paavilainen avaa ymmärrystä käsittämättömiin aivoihin kognitiivisen neurotieteen valossa ajankohtaisessa ja kiehtovassa uutuuskirjassaan Kuinka ajatukset syntyvät. Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä. Neurotiede yleisemmin on aivotutkimusta, mutta ’’kognitiivinen” tarkentaa tutkimuksen ajatteluun, tuntemiseen, tahtomiseen, sosiaalisuuteen ja moraalisiin valintoihin sekä esteettisiin ja uskonnollisiin elämyksiin.
”Kognitiivinen neurotiede otettiin terminä käyttöön 1980-luvun lopulla kuvaamaan neurotieteiden ja kognitiivisen psykologian ’yhteenliittymänä’ syntynyttä uutta tieteenalaa”, Paavilainen kirjoittaa.
Paavilainen kertoo kirjoittaneensa kirjan, koska mediaseksikäs aivotutkimus johtaa usein harhaan mediassa. Erityiseksi ongelmaksi hän nostaa aivotutkimustulosten tulkinnallisuuden. Aivot ovat liian monimutkainen organismi pelkistettäväksi klikkiotsikoiksi. Kognitiivinen neurotiede tutkii mitä moninaisimpia inhimillisiä ilmiöitä.
Paavilaisen yleisymmärrettävä teos on kirjoitettu kiinnostavasti suhteessa filosofisiin ongelmiin, joista nykyään tutkitaan monitieteisesti erityisesti tietoisuuden kysymystä. Siis sitä, että miten on mahdollista aineellisen biologisen olennon tiedostaa vaikkapa oma olemassaolonsa sekä punnita esimerkiksi moraalisia kysymyksiä.
Paavilainen taustoittaa aivotutkimuksen historiaa, johon kuuluu lähinnä filosofeja ennen nykyisen aivotutkimuksen hienovaraisia mittauslaitteita ja empiirisiä koeasetelmia. Jälkimmäisillä pyritään usein paikantamaan tiettyjä mentaalisia prosesseja aivojen eri osiin. Paavilainen vaikuttaa hieman epäilevältä tällaisen luokittelun hyödyllisyydestä. Aivot kun ovat kokonaisuus ja osa ihmisen kehoa.
Tietoisuus ja muu mielensisäinen maailma on filosofisesti ongelmallista palauttaa eli redusoida aivoihin tai muuhun aineelliseen, mutta Paavilainen saa lukijansa vakuuttuneeksi siitä, että kehon ja mielen välillä ei ole mitään mystistä jakolinjaa tai erottelua.
Tietoisuuden problematiikka ei katoa, vaikka ajattelulla olisi hermostollinen perusta. Keskeinen filosofinen suuntaus pitää tietoisuutta tai mieltä ”emergenttinä”. Toisin sanoen mieli edellyttää aivokemiallisia toimintoja, mutta mieli nousee niistä omiin, parhaimmillaan luoviin sfääreihin.
Paavilainen ei ota suoraan kantaa filosofiseen problematiikkaan, vaan ohjaa lukijaa kognition eli aivojen tietotaitojen moninaisten kysymysten läpi. Myös ei-tietoinen toiminta kuten unohdetut unet kuuluvat kognitiivisen neurotieteen piiriin, mutta harvemmin ongelman kohtaa filosofiassa, joka on vuosisatoja keskittynyt nimenomaan tietoiseen ja parhaimmillaan rationaaliseen elämään.
Kirjan rohkein osuus käsittelee tahdonvapauden ongelmaa: kuinka sähkökemiallisesti toimivat aivot ja keskushermosto voisivat jättää tilaa yksilön omille valinnoille? Paavilainen uskollisena omalle tieteenalalleen nostaa esiin monien neurotieteilijöiden kannattaman ajatuksen ihmisen mielen palautumisesta aivokemiallisiin prosesseihin, mutta jättää oven auki myös tulkinnoille.
Erityisesti kirjan luvut muistista ja unesta kuuluisivat jokaisen nykyfilosofin peruslukemistoon.
