Albaniaa pidetään melko tuntemattomana maana. Täysin tuntemattomaksi Albaniaa tuskin voi väittää, vaikka turistioppaiden määrää ei läheisiin Korfuun tai Kreikkaan voikaan verrata. Tietoa Albaniasta tuotetaan aivan valtavasti, kun katseensa kohdistaa selvityksiin, raportteihin ja akateemiseen tutkimukseen. Asialla ovat usein alueella toimivat kansainväliset organisaatiot.

Albaniaan liittyvät mielikuvat kiertelevät usein maan paranoidisen menneisyyden, bunkkereiden ja rikollisjengien parissa. Albania nähdään jonkinlaisena Euroopan takapihana ja sen kansalaiset verikostoihin ja muuhun rikollisuuteen osallisina. Koko aluetta luonnehtiva balkanisaatio viittaakin ylipäänsä kaikenlaiseen sekasortoiseen ja hallitsemattomaan, ja Albaniaa vielä tässäkin joukossa oudompana. Tämä huolimatta siitä, että Albania pysyi erossa 1990-luvun Balkanin sodista ja vastaanotti pakolaisia muun muassa Kosovosta.

Ei Balkanin – tai Albanian – ymmärtäminen ihan helppoa olekaan. Alueen kansallisuudet, kansalliset identiteetit ja kansallisvaltioiden määrittelyt ovat tuottaneet päänvaivaa monella tutkijallekin. Sekasortoinen (geopoliittisen) idän ja lännen välimaasto on koetellut myös ymmärrystämme Euroopasta, vaikka keskeisellä paikalla Euroopassa ollaankin.

Yleiseurooppalainen – tai pohjoismainen – harha voi olla oman yhteiskunnallisen kehityksen asemointi kuin itsestään selvänä reittinä, jota kehittyvät maat seuraavat. Poliittisten järjestelmien muutokset ovat kuitenkin aina konteksisidonnaisia ja se kapitalismikin, johon siirrytään, elää erilaista vaihetta. Erilaisuutta voisi yrittää katsoa sen omista lähtökohdista ja suhteessa esimerkiksi muihin Välimeren alueen valtioihin. Ihmissalakuljetus, huumeet, korruptio ja mafia ovat ongelmia myös alueen EU-maissa, kuten Italiassa, Maltalla ja Kyproksella.

Albanian tapauksessa nopea muutos tapahtui diktatuurista neoliberalismiin. Uudet ajatukset levisivät nopeasti ja eri toimijaryhmät muuttivat näkemyksiään nopeasti. Myös maata vaihdettiin nopeasti, ja aivovuoto ulkomaille oli massiivista. Maailman kohtaaminen sulkeutuneiden vuosien jälkeen aiheutti omalaatuisen taloudellisen ja sosiaalisen ympäristön. Odottamattomat tapahtumat, kuten maanjäristys vuonna 2019 ja kehittyvään turismiin iskenyt pandemia, ovat vaikeuttaneet päätöksentekoa ja ennustettavuutta.

Albania tarkkailuluokan oppilaana

Viimeistään Nato-hakemuksensa (1992) ja nykyisten EU-pyrkimystensä myötä Albania on ollut jatkuvan tiedon tuotannon kohteena. Alueella toimii valtava määrä sekä tutkijoita että poliittisia toimijoita, jotka tuottavat tietoa omista lähtökohdistaan, ja usein ongelmakeskeisesti. Mitä mitataan, sitä kehitetään. Raporttien sanoituksilla on yleensä kauaskantoiset vaikutukset siihen, miten kehittyvät maat ymmärretään, onhan esimerkiksi demokratia varsin joustava käsite.

Postkommunistisille maille ominainen siirtyminen kommunismista kapitalismiin on Albaniassa ollut pitkä ja mutkikas. Esimerkiksi perustuslaki maahan vasta todella myöhään. Kansantulo kasvoi 1990-luvulla ensin todella paljon, mutta demokratia ja ihmisoikeudet pysyivät huonolla tolalla. Balkanilla riehuvat sodat jättivät Albanian oman onnensa nojaan. Mielikuvat maasta perustuvat usein tähän villiin vaiheeseen: huumekauppa, korruptio ja salakuljetus kukoistivat, ja maassa hääri monenmoista ulkomaalaista liikemiestä. Presidentti Sali Berishan johdolla albanialaiset sijoittivat varojaan yrityksiin, jotka osoittautuivat pyramidihuijauksiksi. Valtava määrä ihmisiä menetti varansa ja maa ajautui kaaokseen vuonna 1997. Sisällissodalta kuitenkin vältyttiin.

Raporteissa on nähty myös islamophobiaa. Maan väestöstä arvioidaan olevan muslimeja noin 70 %, ortodokseja 20 % ja katolisia 10 %. Tosin päinvastoin kuin muissa Balkanin valtioissa, uskonnot eivät Albaniassa muodosta järin vahvoja identiteettejä. Sen ensimmäisessä perustuslaissa (1912) ei nimetty mitään virallista valtionuskontoa, eikä Albania lähtenyt toisen maailmansodan aikaan mukaan Pohjois-Eurooppaa riivanneeseen antisemitismiin. Kiinan kulttuurivallankumouksen oppien innoittamana Albania julistettiin maailman ainoaksi ateistiseksi maaksi vuonna 1976. Nykyinen perustuslaki velvoittaa uskonnollisten yhteisöjen tasa-arvoiseen kohteluun ja uskonnollisen toleranssin suojeluun.

Albanialaista feminismiä jo 1800-luvulla

Sukupuolten välisen tasa-arvon kehittyminenkään ei ole koskaan suoraviivainen prosessi, vaan kytköksissä kulttuurisiin perinteisiin ja poliittiseen ohjaukseen. Perinteiden monimutkaisuudesta kertoo esimerkiksi se, että naisten töissäkäyntiä on vaikeaa arvioida, jos selkeää määrittelyä kotityön ja kodin ulkopuolella tehtävän palkkatyön välillä ei ole, ei myöskään toimivaa päivähoitojärjestelmää.

Kuten monen muun köyhän maan naiset, albanialaiset käyvät paljon hoivatöissä maan rajojen ulkopuolella ja lähettävät rahaa kotiin. Esimerkiksi Montenegro on luonteva suunta monelle, jolla on sukulaisia rajan takana. Albanialaisten yrittäjyys ja itsensä työllistäminen yleensä kasvavat ulkomailla olon jälkeen, joko suunnitellusti tai vaihtoehtojen puutteessa. Parhaiten menestyvät naiset, jotka ovat kouluttautuneet ulkomailla, huonommin miehet, jotka syystä tai toisesta joutuvat palaamaan kotiseudulleen maalle.

Albaniassa naisasiakeskustelu sai alkunsa jo 1800–1900-luvun taitteessa, kun kansallismielisessä liikkeessä toiminut Sami Frasheri nosti esiin naisten kehnon aseman perheessä ja yhteiskunnassa. Frasheri puolsi naisten oikeutta päättää avioliitosta, koulutuksesta ja työnteosta. Naisasia oli tuohon aikaan enimmäkseen edistysmielisten miesten asiaa – samaan tapaan toimi myös Suomen Naisyhdistyksen samoihin aikoihin perustanut Sakari Topelius.

Kommunismin aikaan naisasia oli tavallaan esillä paljonkin, ideologisesti yksipuolisena ja valtion rooliin keskittyvänä. Kuten muissakin postkommunistisissa maissa, tasa-arvolla ja feminismillä on sittemmin ollut huono kaiku, mikä on hidastanut esimerkiksi sukupuolen tutkimuksen juurtumista yliopistojen opetusohjelmiin. Feminististä debattia käydään kyllä kansalaisjärjestöissä, ainakin kotiväkivallan kitkemisen yhteydessä. Kuten muuallakin, asioita on usein helpompi ajaa viittaamatta f-sanaan, joka uhkaa miesten etuoikeutettua asemaa. Päinvastoin kuin muissa postkommunistisissa maissa, Albaniassa f-sanaa vieroksutaan eniten uusliberalistissa piireissä. Muissa maissa feminismiä uhkaa lähinnä äärioikeisto.

Nykyisin Albaniassa on 14 julkisrahoitteista yliopistoa ja 19 yksityistä yliopistoa, joista suurin osa toimii Tiranassa. Sukupuolen tutkimusta opetetaan vain julkisrahoitteisten yliopistojen yhteiskuntatieteissä, lähinnä sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön yhteydessä. Tutkimuksen ja aktivismin yhteys on silti vahva. Ulkomaiset rahoittajat, kuten EU, tukevat kernaasti sukupuolitietoisuuden valtavirtaistamista, ei niinkään kriittistä feminististä tutkimusta. Syviin kysymyksiin ei kuitenkaan päästä käsiksi teknisellä ja formaalilla ymmärryksellä tasa-arvosta ja epätasa-arvosta.

Mediakentän myllerrystä

Noin kolmen miljoonan asukkaan Albaniassa on häkellyttävän laaja mediakenttä, jopa muihin Balkanin valtioihin verrattuna. Kommunismin aikaan maassa toimi ainoastaan yksi valtion omistama televisio, Radio Televizioni Shqiptar, kaksi päivälehteä ja yksi merkittävä radioasema, Radio Tirana. 1990-luvun kaaoksessa pienille markkinoille syntyi valtava määrä uusia lehtiö ja televisiokanavia vailla minkäänlaista sääntelyä.

Nykyisin Albaniassa toimii yleisradioyhtiö RTSH:n rinnalla pienille markkinoille aivan liian monta yksityistä kanavaa; joidenkin arvioiden mukaan jopa satoja. Samoin lehtiä arvioidaan ilmestyvän useita satoja. Lait taipuvat moneen ja omistussuhteet ovat sekavia.

Perustuslaki takaa lehdistön vapauden ja kansalaisille omakielisen sisällön. Albaniankielisten lisäksi tiedonvälitys taataan – ainakin periaatteessa – myös kreikaksi, makedoniaksi ja serbiaksi, sekä romanikieliä ja aromanian kieltä puhuville. Vähemmistömedian tilanne on tosin hyvin epävakaa.

Jos aluksi sanavapaudesta taisteltiin hallituksen kanssa, sittemmin mediaa säätelee lähinnä taloudellinen paine. Bisnesajattelu on vahvaa. Henkilökohtaisilla suhteilla ja politiikan teolla on monen muun postkommunistisen maan tapaan suuri rooli mediassa. Samaan tiedotusvälineeseen ei mahdu kahta erilaista poliittista näkemystä, joten järkevää kansalaiskeskustelua on vaikeaa kehkeyttää. Tosin Facebookin, YouTuben and Twitterin myötä uudenlaiselle kansalaiskeskustelulle ja aktivismille on tullut tilaa.

Lukuisten toimijoiden Albanialla osoittama median tuki on tietenkin myös demokratisoitumisen tukea. Hankkeissa on tuettu paikallismediaa, koulutusta, lakiuudistuksia ja mediainstituutioiden kehittämistä. Rakenteita rukataan, mutta sisältö voi olla ongelmallisempaa. Journalistien palkka on edelleen lähes olematonta ja paljon ulkomaisen tuen varassa.

Vaikka tukea on tullut, Albanian medialla riittää ongelmia: tarvittavat lakimuutokset etenevät hitaasti, poliitikkojen ja omistajien vaikutusvalta sisältöihin on vahvaa, journalistien työmarkkina-asema heikko ja etenkin paikallismedioiden toimintaedellytykset heikot. Kehityshankkeet ja läntisten mallien kopiointi eivät ole pystyneet takaamaan median avaintoimijoiden poliittista ja taloudellista riippumattomuutta – vielä.