Marraskuisena maanantaina sain Wilma-viestin lapseni luokanohjaajalta. Seuraavana päivänä Wilmassa oli vain viesti rehtorilta: tämä sama opettaja oli menehtynyt. Ihmettelin kovasti – mihin päälle kolmekymppinen terve nuori nainen yhtäkkiä kuolisi?

Vastaus on: samaan kuin noin 15 naista Suomessa joka vuosi. Lähisuhdeväkivaltaan. Epäilty on naisen entinen puoliso ja lasten isä. Me mietimme, miten asiasta kerromme. Emme ehtineet, sillä lapset lukivat iltapäivälehtiä.

Viime syksynä sain yksityisviestejä neljältä naiselta. Neljältä ikäiseltäni, näkyvältä, julkisesti toimivalta naiselta.

Kaksi heistä oli sairauslomalla töistä – toinen mielisairaalahoidossa. Yksi heistä oli kärsinyt vakavia taloudellisia tappioita ja yhdeltä oli murtunut luu. Yhteistä oli se, että jokainen oli henkisen vai fyysisen väkivallan uhri, ja se, ettei kukaan aavistaisi mitään sellaista päällepäin.

Eikä vähiten siksi, että niin ajattelee väkivallan uhri: tätä ei tapahdu minulle vaan jollekin muulle. En ole uhrityyppiä. Tämä on omaa syytäni.

Rachel Louise Snyder kirjoittaa bestseller-kirjassaan ”No visible bruises – what we don’t know about domestic violence can kill us” väkivallan vaikutuksista perheisiin ja yhteiskuntiin. Hän tutustuu perinpohjaisesti tragedian kokeneisiin perheisiin ja kaivaa viranomaisten reaktioita. Yhdysvalloissa aseiden yleisyys tekee lähisuhdeväkivallasta vielä verisempää, mutta juurisyyt ovat jokaisessa yhteiskunnassa samat: väkivaltaan on vaikea puuttua. Laki pahimmillaan suojelee tekijää. Lähestymiskiellot voivat olla tehottomia – ja uhri palaa usein tekijänsä luo. Palaa monestakin syystä: väkivaltaisessa suhteessa ihminen muodostaa traumasiteen. Pelottavaa ajanjaksoa seuraa hyvä, lupaus muutoksesta, ylenpalttinen rakastaminen. Tai palaa siksi, että pelkää liikaa. Snyderin kirjan eräs päähenkilöistä, montanalainen Michelle, luopui syytteistä ja jatkoi elämää kontrolloivan, väkivaltaisen miehen kanssa. Snyderin mukaan jatkoi, koska pelkäsi. Mies piti kotona häkissä kalkkarokäärmettä, jonka uhkasi laittaa Michellen vuoteeseen. Silloin kuolema olisi onnettomuus. Kun poliisit kävivät kotona, käärmettä ei löytynyt: Michellen sana ei riittänyt. Myöhemmin mies tappoi Michellen ja parin kaksi pientä lasta.

Tätä kirjoitettaessa maailmassa värjätään rakennuksia oranssiksi.

Un Womenin 16 päivän kampanja naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi on meneillään. Se näkyy katukuvassa: kyltit muistuttavat väkivallan yleisyydestä, oikeudesta hakea apua ja puhua asiasta. Väkivalta on äärimmäisen sukupuolittunutta. Tilastokeskuksen mukaan viranomaisten tietoon tulleista perheväkivaltatapauksista 75 prosentissa uhri on nainen ja 78 prosentissa tekijä on mies.

Mietin, miksi lähisuhdeväkivallasta on niin vaikea puhua. Tilastojen mukaan vain minimaalinen osa siitä tulee viranomaisten tietoon. Kokemukseni mukaan siitä tulee äärettömän vähän edes ystävien ja läheisten tietoon. Me emme halua puhua asiasta. Se hävettää, ja se voi olla jopa vaarallista: väkivaltaisesta suhteesta lähtenyt nainen voi saada kunnianloukkaustuomion, jos kertoo kokemastaan. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta on raikas poikkeus: hän on kertonut väkivaltaisesta suhteestaan myös julkisuudessa – tosin sen jälkeen, kun tapahtunut velloi vääristyneinä huhuina netissä.

Asian tekee hankalaksi henkinen väkivalta, joka on fyysistä yleisempää ja joka myös kulkee fyysisen väkivallan edellä. Kaikki pariskunnat riitelevät. Miksi reagoin niin voimakkaasti? Olenko hullu? Ja miksi puhua – nämähän ovat perheen sisäisiä asioita?

Kun mietimme koululla, miten kerromme teini-ikäiselle lapsillemme, mihin opettaja kuoli, mietin myös sitä, missä vaiheessa kerron, että opettaja ei ole ainoa. Että Suomessa kuolee naisia miesten käsissä joka kuukausi. Että perheväkivalta on tavallista. Että naisen ei tarvitse sietää sellaista käytöstä, joka tuntuu nöyryyttävältä.

Rakkaudesta voi olla lyhyt matka kalkkarokäärmeeseen vuoteessa. Meidän on saatava paremmin kiinni siitä, milloin ja miksi lähisuhteemme muuttuvat vahingollisiksi. Puhuminen on alku.