”Vapaus, tasa-arvo, veljeys”, kuuluu Ranskan vallankumouksen iskulause, jonka voi vieläkin lukea maan kaikkien julkisten rakennusten seinistä. Sanat esiintyvät loogisesti mainitussa järjestyksessä.

Vapaalle ihmiselle kuuluu itsemääräämisoikeus, joka antaa negatiivisen vapauden rajoitteista sekä positiivisen vapauden valita ja toteuttaa itseään. Uuden kokoelman artikkelit kuitenkin osoittavat, että itsemäärääminen ja oikeus siihen hahmottuvat monin tavoin eri filosofioissa ja elämänalueilla.

Itsemääräämisoikeus herättää filosofisia kysymyksiä itseydestä, sitten itsemääräämisestä ja lopulta itsemääräämisoikeudesta, kuten kirjan toimittajat laajassa johdannossa esittävät. Liberalistisessa ihmiskäsityksessä erilliset yksilöt toimivat itsekkäistä lähtökohdistaan, kun taas kommunitarismi korostaa autonomian koskevan yksilöitä, jotka kehittyvät yhteisöllisestä kielestä ja kulttuurista.

Liberalistisen ihmiskäsityksen kerrotaan kirjassa periytyneen René Descartesin (1596–1650) sekä Immanuel Kantin (1724–1804) ajattelusta, joka lähtee itsestään tietoisesta subjektista moraalisena ja rationaalisena toimijana. Mutta mistä ”suvereeni yksilö” olisi voinut oppia kielen ja käsitteellisen ajattelun, ellei toisilta?

Myös arvojärjestelmät ja muut normatiiviset käytännöt kuten itsemääräämisoikeuden vaaliminen näyttävät edellyttävän yhteisöä.

Kommunitarismi liittyy 1900-luvun jälkipuoliskon sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan tieto todellisuudesta ja sosiaalisen todellisuuden olemassaolo riippuvat ihmisryhmän käyttämästä kielestä, käsitteistöstä ja arvoista. Filosofi Ian Hackingin mielestä Kant kummittelee sosiaalisessa konstruktionismissakin, sillä se on yhteisöllinen muoto käsitteellisestä toimijasta, jonka tiedolliset ja ymmärrykselliset kyvyt värittävät kaikkea koettua.

Kilpailijoina esitetyt liberalismi ja kommunitarismi näyttävät siis molemmat juontuvan samaisesta väärinkäsityksestä – että ihmisyksilö tai -yhteisö ”loisi” tai ”rakentaisi” todellisuuden ympärillään.

Sen sijaan eri käytännöt ja elinolosuhteet huomioiva lähestymistapa itsemääräämisoikeuteen tulee esiin teoksen artikkeleissa, joissa itsemääräämisoikeus eli autonomia kiinnitetään usein yhteisöissä toimiviin ihmisiin ja heidän ympäristöönsä.

Teoksen toimittajat tiivistävät yksilön ja yhteisön suhteen autonomiassa: ”Itsemääräämisoikeus on sitä kapeampi, mitä enemmän […] joku muu voi päättää hänen asioistaan ja oikeuksistaan.”

Autonomia koskee toisaalta myös kollektiiveja, joita itsenäisten ryhmien tai alueiden edunvalvojat puolustavat. Itsemääräämisoikeuden tutkimus tanssiikin läpi kirjan yksilön ja yhteisön suhteiden jännitteisellä nuoralla.

Yksilön autonomialle merkitykselliset asenteet ilmenevät relaatiossa toisiin ihmisiin: vapaa valinta vaikkapa tasa-arvon ja veljeyden puolesta edellyttää individuaalisia kykyjä kuten itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: filosofiseen, oikeusteoreettiseen ja empiiriseen, joista viimeinen on omistettu vajaakykyisten itsemääräämisoikeudelle. Puhuttelevat pohdinnat kattavat muun muassa lapset, päihdepotilaat ja muistisairaat. Millä perustein heillä on oikeus vallankumouksen hyveisiin?

Itsemääräämisoikeus-teoksen voi lukea myös avoimena verkkojulkaisuna.