Katri Valasta ja Mary Gallen-Kallelasta tuoreet elämänkerrat kirjoittaneet tutkijataustaiset kirjailijat mursivat myyttejä syvennyttyään alkuperäisiin lähdeaineistoihin.

Tietokirjailija, tutkija FT Minna Maijalalta lokakuussa ilmestynyt kirja luo uudenlaisen kuvan runoilija Katri Valasta työläiskirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Maijala luonnehtii kirjailijanimeä ”Katri Vala” eräänlaiseksi tunnetuksi tuotemerkiksi tai brändiksi. Valan oikea nimi oli Karin Wadenström, ja naimisiin mennessään hän otti miehensä sukunimen Heikel. Katri Valaa hän alkoi käyttää jo varhain 1920-luvun alussa, ja vuonna 1928 myös hänen veljensä otti virallisesti käyttöön nimen Erkki Vala.
”1930-luvulla Katri Vala oli nimimerkki, joka toimi tavallaan ukkosenjohdattimena. Hän saattoi saada konservatiivien vihat niskaansa, vaikka ei ollut muuta kuin antanut nimensä käyttöön. Toisin kuin vaikkapa Iiris Uurto, joka kirjoitteli aktiivisesti, mutta otti nimensä pois kirjoituksistaan.”

Katri on Maijalalle Vala

Maijala käyttää teoksissaan naisista sukunimeä käsitellessään näiden työtä ja julkista toimintaa.
”On tärkeää, että nimeämiskäytäntöjen sukupuolittuneisuus tiedostetaan. Sukunimen käyttö viestii arvostusta ja kunnioitusta. Monet naiskirjoittajat perustelevat etunimen käyttöä elämäkerrassa sillä, että päähenkilöstä on tullut heille ystävä. Olen tehnyt töitä 20 vuotta Minna Canthin kanssa, mutta en sinuttele häntä edelleenkään, eikä minulla ole häneen ystävyyssuhdetta.”
Elämänkerran kirjoittajalle kirjeet ovat usein tärkeä lähdeaineisto. Maijalalla oli käytössään esimerkiksi Olavi Paavolaisen Katri Valalle kirjoittamat kirjeet, mutta Valan lähettämiä ei ole säilynyt. Valan kirjeet veljelle ja aviomiehelle ovat säilyneet, ja SKS:n kirjallisuusarkistosta on luettavissa myös päiväkirja vuosilta 1939–41. Tärkeitä lähteitä ovat myös aikalaisten muistelmat.
”Kun elämäntarina rakentuu paljolti läheisten ja ystävien kertomuksista, on kysymys kertojan vallasta olennainen. Lähimmäksi niin sanottua totuutta pääsee silloin, kun samasta tapahtumasta on useita lähteitä. Välillä lähdekriittinen lukutapa tuottaa yllätyksiä ja kertoja, johon on luottanut, osoittautuu epäluotettavaksi. Silloin omat tulkinnat menevät uuden tiedon valossa täysin uusiksi.”

Tulenkantajien sitkeä myytti

Yksi sitkeistä myyteistä on, että Katri Vala kuului Tulenkantajat-ryhmän keskiöön. Lähteiden valossa Maijala päätyy siihen, ettei ryhmää ollut olemassakaan varsinaisena järjestäytyneenä kirjallisuusryhmänä. Hän muistuttaa, että vaikkapa Toukokuun ryhmällä oli perustamispäivä, toiminnalle oli olemassa linjaus, jäsenet sitoutuivat tukemaan toisiaan ja päättivät, miten uusia jäseniä otetaan ryhmään.

Minna Maijala esitelmöi Sylvi Symposiumissa Pieksämäellä (Kuva: Päivi Kapiainen-Heiskanen)
”Kirjailijaryhmän nimenä Tulenkantajat on vakiintunut vasta jälkeenpäin kirjallisuushistorian kanonisoimana. Nimi Tulenkantajat keksittiin alun perin Nuoren Voiman joulualbumille, joita ilmestyi neljä vuosina 1924–27, ja niitä toimitti Erkki Vala. Hän jatkoi päätoimittajana, kun julkaisu alkoi ilmestyä lehtimuotoisena. Erkki Valan ajatus tulenkantajuudesta oli radikaalimpi ja modernimpi kuin Nuoren Voiman Liiton ylijohtajalla Ilmari Jäämaalla, jonka alkuperäinen ajatus tulenkantajista tarkoitti tulevaisuuden sukupolvea, joka ottaisi kantaakseen edellisen sukupolven soihdun. Erkki Valan mukaan tulenkantajuudessa ei ollut kyse vain uudesta runoudesta, vaan modernistisesta, kokonaisvaltaisesta kulttuurin ja taiteen uudistamisesta.”
Käsitystä Tulenkantajien ryhmästä vei eteenpäin myös Turun yliopiston professori Lauri Viljanen, kun 1920-luvun kirjallisuuden historiaa alettiin kertoa Tulenkantajien kautta.
”Kirjallisuushistorian kirjoittajana ja akateemisena auktoriteettina Viljanen käytti valtaa määritelläkseen ilmiön, jossa itsekin oli ollut yhtenä subjektiivisena kokijana mukana. Todellisuudessa tulenkantajuus oli 1920-luvun nuorisoliike, joka jatkui Erkki Valan uudelleen perustaman lehden myötä 1930-luvulla ja sai uudenlaisia, yhteiskunnallisempia muotoja.”

Elämä ei ollut vain Sörnäisissä

Katri Vala joutui ristituleen aikalaistensa kanssa kirjoittaessaan runojaan vapaaseen mittaan aikana, kun ajateltiin vain säännölliseen mittaan kirjoitettujen runojen olevan oikeaa runoutta.
”Hänelle vapaa mitta oli ainoa modernin elämäntunteen ilmaisumuoto. Runot tulivat ilmestyksenomaisina. Hän saattoi haudutella niitä pitkään, mutta lopulta ne syntyivät niin voimalla, että hän oli jälkeenpäin hyvin väsynyt. Valalle vapaa mitta ei tarkoittanut kirjoittamisen helppoutta, vaan hänellä oli runolle korkeat vaatimukset ja säännöt. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään järjen vaan tunteen runoilijana.”
Katri Vala on mielletty Sörnäisissä asuneeksi suomenkieliseksi työläisrunoilijaksi. Todellisuudessa hän oli kaksikielinen, sillä isänsä suku tuli Ruotsista. Vala ehti elää eri puolilla Suomea. Hän asui lapsena Muoniossa ja Porvoossa, opiskeli opettajaksi Heinolassa, työskenteli kotiopettajana Savossa ja kansakoulunopettajana asui myös Kuopiossa, Valkeakoskella, Askolassa, Ilomantsissa ja Lauritsalassa. Pääkaupunkiseudulla hän asui muun muassa Töölössä, Munkkivuoressa, Puistolassa, Tikkurilassa, Leppävaarassa ja vain 1,5 vuotta Sörnäisissä.
Sotavuodet kohtelivat perhettä kaltoin, eikä tukea tullut. Perhe näki nälkää. Mies oli vankilassa ja kärsi mielenterveysongelmista. Kirjailija itse kamppaili tuberkuloosia vastaan. Koska hänellä ei ollut varaa hoidattaa itseään kotimaassa, ruotsalaiskirjailijat auttoivat hänet sinne parantolaan. Maijala arvioi, että Vala tiedosti, että kuolema muuttaisi tilanteen.
”Paavolainen ymmärsi työläiskirjailijaan liitetyn symboliikan ja halusi, että Valan julkinen hauta sijoitetaan Sörnäisten Marjatanmäelle, joka nimettiin vuonna 1953 Katri Valan puistoksi. Paavolainen järjesti vuonna 1945, vuosi Valan kuoleman jälkeen, muistotilaisuuden Marjatanmäellä ja kantoi kulkueen keulassa tuhkauurnaa soittokunnan soittaessa. Kulkueessa kulkeneelle Elina Vaaralle hän oli sanonut, että Kati varmaan hymähtäisi näille meidän touhuille.”
Katri Valan ja Olavi Paavolaisen välistä suhdetta Maijala tulkitsee lähteidensä pohjalta niin, että kaksi vuotta vanhempi Vala kulki Paavolaisen rinnalla kohti uutta.
”Yleinen käsityshän on, että mies olisi aina ohjaimissa ja nainen saamapuolella. 1920-luvun yhteistyö hyödytti heitä molempia. 1930-luvulle tultaessa heidän tiensä erkanivat, mutta ystävyys säilyi. Katri Vala oli rauhan ja ihmisarvon puolustaja, jonka kirjallinen työ oli monipuolista.”

”Myönteisen hymähdyksen aihe”

Elämänkerturina Maijala tunnistaa vallan, mitä hänellä on kuvattavansa elämään.
”Toivon, että kirjani olisi ollut myönteisen hymähdyksen aihe hänelle.”
Toimittajille hän vinkkaa, että arkistojen henkilökunnan asiantuntemusta kannattaa hyödyntää.
”Usein kiinnostavan arkistoaineiston löytäminen ei ole lainkaan niin työlästä ja aikaa vievää kuin kuvitellaan. Autenttiset arkistolähteet, kuten kirjeet, ovat kerronnallisesti tehokkaita, niiden kautta voi näyttää asioita sen sijaan, että vain kuvailisi niitä.”
Hän myös muistuttaa, että kun jotain ”tuttua” asiaan on toistettu vuosikymmenet, siitä on muodostunut myytti, jota alkuperäislähteet eivät enää lainkaan tue.
”Tällöin kertomus on irronnut perustastaan. Minusta on todella mielenkiintoista palata lähteille tutkimaan, kuinka paljon ajan ja kertomisen kerrokset ovat muuntaneet tapahtumia. Elämäkertahan ei ole BIOgrafiaa, vaan BIBLIOgrafiaa, lähteille kaivautumista.”

Mary Gallen-Kallela oli oman elämänsä subjekti

Tietokirjailija, kriitikko ja äidinkielen opettaja FT Helena Ruuska aloitti Mary Gallen-Kallelan elämään tutustumisen kirjeistä, joita on tallessa kaksi, kolme tuhatta.
”Mary on saanut kirjeitä äidiltään, isältään, sisaruksiltaan, lapsiltaan, mieheltään ja tämän sukulaisilta. Lisäksi on almanakkoja, laskuja, muistilappuja ja vanhuuden päivinä aloitetut, lähinnä kai lapsille tarkoitetut, hyvin aukkoiset muistelmat. Lähteisiin kuuluvat Gallen-Kallelan taide, elämänkerrat, näyttelyjulkaisut, artikkelit ja arvostelut.”
Autenttiset, musteella yli sata vuotta sitten kirjoitetut kirjeet veivät aikamatkalle.
”Näin, että tätä kirjoittaessaan Mary on vielä nuori ja kokematon, tässä hän on jo maailmaa nähnyt, lapsensa menettänyt äiti, tässä onnellinen Akselin kanssa Firenzen museoissa. Tunnetila oli aistittavissa materiaalisesta kirjeestä, ei vain siinä olevista sanoista. Suurin osa kirjeistä on ruotsiksi. En litteroinut tai suomentanut niitä kaikkia. Tärkeimmät yksityiskohdat valokuvasin ja suomensin. Pyrin referoimaan tunnelman.”
Gallen-Kallela maalasi ja piirsi vaimostaan kolmisenkymmentä muotokuvaa, mutta taiteilijan piirros- tai luonnoskokoelmaa Ruuska ei kuitenkaan nähnyt, koska se on yksityisomistuksessa.
”Ehkä siellä olisi myös kuva Marystä flyygelinsä äärellä, koska jäin ihmettelemään, miksi sellaisia ei ole. Kirjeiden perusteella musiikki ja soittaminen olivat Marylle kaikki kaikessa.”
Ruuska kävi Villa Linuddissa, Mary Slöörin lapsuuden kesäkodissa, ja taiteilijaparin sen lähelle rakennuttamassa Tarvaspäässä. Yksityisomistuksessa olevaan Ruoveden Kalelaan hän ei päässyt.
”Marylle kuuluneita esineitä on säilynyt paljon: puu- ja käsitöitä, huonekaluja, flyygeli, vaatteita, nuotteja ja kirjoja. Lähdemateriaalin karsiminen oli työlästä, vaikka kaikkea en voinut tutkia!”
Ruuska arvioi, että Mary Gallen-Kallelan tarina ei seuraile vallalla olevaa naiskokemusnarratiivia, vaan hänestä piirtyi kirjeiden valossa kuva oman elämänsä subjektina.
”Nykynäkemyksen mukaan vuonna 1868 syntyneen naisen kuuluisi olla alistettu ja kahlittu, mutta hän oli oman elämänsä subjekti. Onkohan kuva tästä aikakaudesta vinoutunut?”

Akseli Gallen-Kallela olikin sympaattinen

Kirjeenvaihdon perusteella Ruuskan kuva Akseli Gallen-Kallelasta muuttui sympaattiseksi.
”Hän kirjoittaa vaimolleen kauniisti ja intiimisti. Akseli ymmärtää Marya. Pitää muistaa, että vaikka he olivat oman aikansa lapsia, he solmivat rakkausavioliiton vapaasta tahdosta ja toteuttivat Axelin unelmaa, josta tuli Marynkin unelma. Vaikkei Marystä tullut konsertoivaa pianistia, hän harjoitteli ja nautti soittamisesta.”
Pariskunta matkusteli Karjalan erämaissa, Euroopan kaupungeissa, Afrikassa ja Amerikassa.
”Mary oli kielitaitoinen. Hän puhui Afrikassa swahilia, Pariisissa ranskaa, Chicagossa englantia.”
Kirjeissään hän kirjoitti onnestaan, mutta myönsi lasten pienenä ollessa väsymyksensä ja turhautumisen, kun elämä Kalelan alkeellisissa oloissa oli raskasta. Hän kuitenkin halusi tehdä kaikkensa, että mies sai maalata rauhassa.
”Mary ei ollut heikompi osapuoli, vaan he olivat työpari, täydensivät monessa toisiaan.”
Ruuska ei tiennyt päähenkilöstään mitään etukäteen, joten kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
”Ihmettelin, miksei kukaan ollut tarttunut kirjeisiin tässä laajuudessa. Myöhemmin ymmärsin sen johtuneen edelleen jatkuvista suvun riidoista. Nyt kirjeet ovat vapautuneet tutkimuskäyttöön.”
Kirjailija olisi halunnut lukea enemmän kirjeitä taiteilija Pekka Halosen Maija-vaimolle.
”Muutama kirje ja kortti paljastavat, että he olivat enemmän tekemisissä kuin on ymmärretty. Muutakin kirjeenvaihtoa Akselin ystävien rouvien kanssa on varmasti ollut, mutta sitä ei ole juuri säilynyt, eikä kirjeenvaihtoa kouluaikaisten ystävättärien kanssa.”

Taiteilija ei elä tyhjiössä

Helena Ruuska arvioi, että taidehistoriassa taiteilijoiden puolisot on usein piilotettu sivulauseisiin ja kuvateksteihin, eikä heidän panostaan perheen elämässä ole pidetty kiinnostavana.
”Ikään kuin taiteilija eläisi tyhjiössä ilman lähipiiriään. Pariskunnan yhteiselämä – kaikki se mitä he kokivat ja rakensivat yhdessä – on Gallen-Kallelan taidetta. He toteuttivat Englannista lähtöisin olevan Arts and Crafts -liikkeen tavoitteita ehkä laajemmin kuin mikään muu pariskunta. Hämmästyin, miten suuri vaikutus myös Maryn vanhemmilla ja hänen sisaruksillaan on ollut Gallen-Kallelan taiteeseen.”
Tyttönimeltään Mary Gallen-Kallela oli Slöör, avioliiton solmittuaan Gallén ja vuodesta 1907 Gallen-Kallela. Ruuska päätyi kirjoittamaan hänestä kirjassa etunimellä.
”Mielestäni sukunimen käyttö etäännyttää, muistuttaa miesnerojen elämäkertojen tapaa puhutella kohdetta. Kun kohde tulee tutummaksi, ei hänestä enää oikein voi muuta kuin käyttää etunimeä. Etunimi tuo kohteen lähelle ja liittyy arkisen elämän kuvaamiseen. Etunimen käyttö ei ole sukupuolittunutta vaan näkökulmakysymys, haluaako kirjoittaa ihmisestä vai patsaasta.”
Ruuska arvioi pariskunnan koko elämän olleen nuoren kansakunnan identiteetin rakennustalkoita. Aito suomalaisuus oli taiteilijan unelma, kuin virvatuuli, jota hän ajoi takaa.
”Siitä tuli Marynkin unelma jo kirjeissä, joita he kirjoittivat salakihlattuina, kun Akseli opiskeli Pariisissa ja Mary kärvisteli isänsä tiukan silmällä pidon alaisena Helsingissä. Mary puhui lapsille suomea, vaikka ruotsi oli hänen äidinkielensä. Hän osallistui suureellisiin rakennusprojekteihin, ja he tekivät Kalelasta kokonaistaideteoksen.”
Hän toimi myös miehensä mallina, mikä oli siihen aikaan tavatonta. Tunnetuin maalauksista on vuonna 1891 valmistunut Aino-taru.
”Mary mahdollisti miehensä taiteen teon. Eikä se ole vähän. Nykyään ihastellaan historian jänniä naisia, jotka ovat olleet eri aloilla ensimmäisiä sukupuolensa edustajia. Vaatimattomuuden suuruus on helppo ohittaa, koska sen esiin kaivaminen vaatii tarkkuutta ja herkkyyttä. Miksi naiset eivät olisi voineet nauttia roolistaan kodin ja perheen valtijattarina? Miksi koko tar-liite on diskriminoitu? Hämmästyin, miten itsetietoisia ja -varmoja Slöörin perheen naiset olivat. Naiseudessa ja naisen roolissa ei ole hävettävää, päinvastoin.”

”Toimittajat voisivat olla vähemmän ennakkoluuloisia”

Ruuska tiedostaa, että käsiteltävä aikakausi, tapahtumat ja henkilöt on tunnettava hyvin.
”Minä valitsen ja tulkitsen. Lukeneisuuteni tai sen puute vaikuttavat lopputulokseen. Tahtoen tai tahtomatta peilaan myös omaa elämääni elämäkerran kohteen vaiheisiin. Olen miettinyt, miksi keksin elämäkerran kirjoittamisen vasta yli viisikymppisenä. Ehkä pitää itse elää jonkun matkaa ennen kuin alkaa ymmärtää muiden elämän moninaisuutta.”
Toimittajien Ruuska toivoisi nostavan esille muitakin kuin samoja, jo esillä olevia persoonia.
”Media tyytyy useimmiten vain ylläpitämään eli toistelemaan. Paljon on myös kiinni tiedeviestinnästä; miten tutkimuksia tarjoillaan median edustajille. Sama koskee myös kustantajia. Kaiken pitäisi olla nopeasti ja helposti omaksuttavaa, koska tarjontaa on paljon. Paksun kirjan lukemista ei ilmeisesti voi edellyttää toimittajilta. Siksi kirjoittajan haastattelut menevät usein itse kirjan kohdehenkilön esittelyn tai arvioinnin edelle.”
Hänestä toimittajilla pitäisi olla myös olla enemmän aikaa selvittää, mitä tutkitaan.
”Ehkä he voisivat olla myös ennakkoluulottomampia. Lukevaa yleisöä ei pidä aliarvioida, sillä kiinnostava yleensä kiinnostaa. Siksi tutkijoiden ja tietokirjailijoiden pitää muistaa, että suurelle yleisölle kirjoitetaan eri tavalla kuin toisille tutkijoille tai asiaan vihkiytyneille kollegoille.”
Ruuska luki kirjaa varten alkuperäisiä kirjeitä. Niitä on myös mikrofilmattu, mutta tulevia tutkijoita auttaisi kirjeiden digitointi.
”Kyse on kansallisaarteesta. Tutkimusta ja opinnäytetöitä varten taiteilijaperheen kirjeenvaihto pitäisi pikimmiten digitalisoida, sillä se ei kestä monia sormia, vaikka onkin hyvin säilynyt.”
Ruuska pitää tärkeänä, että uskalsi tarttua kirjan aiheeseen. Hän muistuttaa, että Akseli Gallen-Kallelan elämästäkin ovat kirjoittaneet kirjoja lähinnä sukulaiset, ja kattavin, taidehistorian professori Onni Okkosen teoskin ilmestyi jo vuonna 1949.
”Olisi varmasti aika kirjoittaa laajasti myös Akseli Gallen-Kallelasta.”
Kirjat:

Minna Maijala: Katri Vala. Kulkuri & Näkijä. Lokakuu 2021. Otava.
Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. Syyskuu 2021. WSOY.