Kritiikki edistää ymmärrystä – kunhan kohteena on teos eikä ihminen

Aki Petteri Lehtinen

Kriittisyys tarkoittaa sanan alkumuodossa arvostelu- ja erottelukykyä. Kritiikki kattaa siten kaiken rationaalisen ajattelun ja keskustelun, jossa muodostetaan päätelmiä tai tehdään arvoarvostelmia. Kriitikoksi voi kutsua henkilöä, joka harjoittaa näitä tiedollisia ja eettisiä hyveitä.

Tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteisiin kuuluu kriittisyys myös omia tutkimustuloksia sekä -menetelmiä kohtaan. Journalismissa puolestaan kritiikki käsitetään usein taidekritiikiksi, vaikka tiedollisten ja eettisen arvostelmien tekeminen värittää kaikkia journalismin tyyppejä ja muotoja.

Journalismin välittämä tieto käy läpi kriittisen prosessin – mutta pakostakin nopeammin ja siksi pintapuolisemmin kuin pitkäjänteisemmässä tieteessä.

Tiedejournalismissa yleisesti tehdään tutkimustietoa yleisymmärrettäväksi, ja painotus jää siksi usein tieteellisen tiedon popularisointiin suurelle yleisölle. Kritiikkiä tiedejournalismissa edustaa selkeimmin tieto- ja tiedekirjoihin kohdistettu arviointi, vaikka tiedekin voi olla hyvää tai huonoa.

Mutta tiedejournalistinen kritiikki on hankalaa, koska toimittajan tulisi kyetä samalle tietotasolle kohteena olevan erikoisasiantuntijan tai tutkimuksen kanssa.

Uutuutta suomalaisen kritiikin saralla edustaa Heidi Backströmin toimittama teos Yhteinen kritiikki. Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon (SARV 2021). Kirjan artikkelit käsittelevät pääasiallisesti taidekritiikkiä, mutta teoksesta löytyy myös tiedejournalismiin sopivia aineksia.

Yhteisöllisyydellä voidaan tiedejournalismissa tarkoittaa sitä, että pienen tutkijajoukon tuntemia menetelmiä ja tuloksia selitetään yleistajuisesti suurelle yleisölle. Inkluusio voidaan puolestaan ymmärtää tieteentekijöiden ja tiedetoimittajien välisenä symbioottisena suhteena tai työnjakona, jonka hedelmistä hyötyy koko yhteiskunta – vähintäänkin itseisarvoisena tiedon karttumisena.

Yhteinen kritiikki -kirjan johdantoluvussa Backström huomauttaa, että ”[o]n tärkeämpää kysyä keskittyneesti kysymyksiä ja kuunnella subjektiivisiakin vastauksia kuin tehdä totuusväittämiä”. Ajatus sopii ehkä yllättäen myös tieteeseen ja tutkimukseen, jotka lähtevät tutkimuskysymyksistä ja kavahtavat ajatusta ”lopullisista totuuksista”. Tiedeyhteisö kritisoi itseään vertaisarvioinnilla.

Yhteisölliseksi toiminnaksi voidaan kutsua myös itse tiedettä. Tieteellinen tutkimus ja siitä raportoiva tiedejournalismi ovat enemmän tai vähemmän luotettavia tiedon hankkimisen ja välittämisen prosesseja, jotka ovat sosiaalisia ja yhteisöllisten normien ohjaamia hankkeita.

Max Ryynäsen artikkelissa käydäänkin läpi taidekritiikin yhteisöllisyyden ja osallistavuuden historiaa tavalla, josta voi tunnistaa myös tiedetoimittajien kaipaamia käsitteellisiä välineitä. Tiede itseään korjaavana instituutiona säilyttää itsenäisyytensä kritiikin ansiosta, ja tiedejournalismi arvioi puolestaan kriittisesti tieteellisiä prosesseja ja tutkimustuloksia. Kritiikki kuuluu kaikille.

Kritiikin yhteiskunnallisuus

Kriittisyys on ollut yhteisöllinen hanke viimeistään Platonin (427–347 eaa.) dialogeista lähtien, tarkemmin sanottuna sokraattisena kysymisen menetelmänä. Kritiikillä ei siis tarvitse tarkoittaa pelkkää lyttäämistä, vaan kriittisyys on keino parantaa ajattelua ja kirjoittamista.

Länsimaisen filosofian myöhemmiltä vaiheilta tunnetaan Immanuel Kantin (1724–1804) ”kritiikit” sekä 1900-luvun kriittinen koulukunta. Kritiikki on kuitenkin aina kuulunut kaikkeen filosofiaan sekä tieteeseen. Kritiikki liitetään useimmiten järkeen ja rationaalisuuteen.

Keskeinen rationaalinen käänne kriittisessä ajattelussa ja kirjoittamisessa oli valistusaika ja sen ajattelijat. Kritiikki valistuksen mielessä tarkoittaa tiedollisten ja moraalisten auktoriteettien kyseenalaistamista. Filosofi Denis Diderot (1713–1784) totesi, että kritiikki on taito arvioida erilaisia ja useimmiten myös ristiriitaisia auktoriteetteja, joihin tietomme tukeutuvat.

Tiedejournalismissa pitäisi siis osata kansantajuistamisen lisäksi tarvittaessa kritisoida tietoa, jota tutkimuksella on hankittu – sekä ennen muuta tiedonhankinnan menetelmiä. Tämä toteutuu toki tieteen itsensäkin piirissä vertaisarvioinnin ja kriittisen keskustelun muodoissa.

Käytännöllisiä kritiikin keinoja esittelee Jonathan Haber uutuusteoksessaan Critical Thinking (The MIT Press 2020). Haberin mukaan tarve kriittisyydelle juontaa juurensa väistämättömään erehtyväisyyteemme inhimillisinä olentoina. Ilman kriittisiä ehdotuksia vaihtoehtoisista tekemisen tavoista emme olisi kehittyneet lajina. Sama pätee käytännölliseen tiedolliseen toimintaan.

Haber peräänkuuluttaa kriittiseltä ajattelijalta loogisuutta, argumentaatiotaitoa sekä kielellisiä kykyjä ilmaista ajatuksensa ja arvostelmansa. Lisäksi kriittisyys edellyttää omien ja toisten ihmisten ennakkoluulojen kyseenalaistamista, koska usein toimimme enemmän oletusten kuin varsinaisen koetellun tiedon varassa. Kritiikki ei siis tarkoita yksinomaan kielteistä palautetta.

On silti huomattava, että esimerkiksi ”maahanmuuttokriittisyys” tarkoittaa yleensä kielteistä asennoitumista immigraatiota vastaan. Tässä tuleekin olla tarkkana, jotta käsitteellistämme sanan ’kritiikki’ sen alkuperäisen muotoilun mukaan harkinta- ja arvostelukykynä. Tätä merkitystä kantaa sana ’kritiikki’ tieteessä ja tiedejournalismissa – ja kaikissa muissa tiedollisissa hankkeissa.

Haber vaatii kriitikolta myös tiettyjä tietoja, taitoja ja henkilökohtaisia taipumuksia, jotka mahdollistavat vaikkapa kirja-arvion tai tieteellisen vastalauseen laatimisen. Kritiikki ulottaa tutkimuksellista asennetta sinne, missä totuuksia pidetään varmimpina. Juuri tietoisuus omasta ja toisten ihmisten erehtyväisyydestä motivoi kriittiseen ajatteluun, puheeseen ja kirjoittamiseen.

Toisin kuin makuarvostelmiin perustuvassa taidekritiikissä, tieteellisessä kritiikissä pyritään objektiivisuuteen, viime kädessä totuuden tavoitteluun – vaikka sitä koskaan saavuttamatta. Kuten Yhteinen kritiikki -kirja antaa ymmärtää, kritiikki on sosiaalista toimintaa, jota tieteessä ohjaavat tietyt yhteiset rationaaliset kriteerit, jotka eivät nekään ole immuuneja kritiikille. Pelkkää haukkumista tai ylistämistä tuskin voidaan pitää kritiikkinä, ainakaan rakentavana sellaisena.

Haber muistuttaa, että pelkkä jonkin asian tietäminen ei riitä. Ihmisen pitää pystyä kriittisesti arvioimaan tiedon lähteen luotettavuutta ja uskottavuutta saavuttaakseen varsinaista tietoa, tosia perusteltuja uskomuksia.

Haberin mielestä kritiikki ja kriittinen ajattelu parhaimmillaan auttavat ihmisiä tulemaan toimeen monimutkaisessa todellisuudessa. Pienemmässä mittakaavassa taide- tai tiedekritiikki voi palvella lukijoita (ja tekijää) tekemään parempia valintoja.

Kritiikin käytäntö

Kritiikin malliesimerkki tiedejournalismissa on tieto- ja tiedekirjojen arvostelu. Tiedetoimittajalla on silloin aikaa ja muita vertailulähteitä käytössään kohdeteoksen arvioimiseksi kriittisesti.

Yliopisto-lehden toimituspäällikkö ja tiedetoimittaja Arja Tuusvuori harmittelee, että tieto- ja tiedekirjojen arvosteluja ei näe enää paljoakaan. Yliopisto-lehti julkaisee tietokirja-arvioita joka numerossa. Tietokirjakritiikki on sekin ”yhteinen” eli sosiaalisnormatiivinen prosessi:

– Lehden toimitus saattaa esittää kriitikolle täsmentäviä kysymyksiä tai kritiikin kritiikkiä, minkä jälkeen tekstiä – kuten tekstejä aina – pitää hioa, Tuusvuori sanoo.

Tiedetoimittajan tulisi lähtökohtaisesti olla kriittinen

– Tiedetoimittajan tulisi lähtökohtaisesti olla kriittinen. Kritiikin piikkejä osuu myös omaan selkänahkaan. Tutkijat eivät välttämättä säästele, kun he kertovat näkemyksensä tiedetoimittajan jutusta tai kritiikistä.

Tällaista välienselvittelyä näkyy Platonin dialogeissa: Sokrates haastaa keskustelukumppaninsa kriittisesti perustelemaan väitteet, joita tämä esittää. Kritiikin tarkoitus on silloinkin paremman ajattelun ja ilmaisun rakentaminen. Tiedejournalismin malliesimerkki kirjakritiikki onkin vaikeaa.

Tuusvuoren mukaan hänelle itselleen on helpompaa kirjoittaa 14 000 merkkiä pitkä juttu tai editoida ”ryteikköinen” artikkeli kuin tehdä lyhyt kirjakritiikki. Laajemmassa katsannossa hän pitää ihanteena, että kritiikki kohdistuu tekoon tai teokseen eikä ihmiseen. Hän myös uskoo, että ilman kritiikkiä eli parannusehdotuksia uuden oppiminen voi olla hankalaa.

– Tiedelehden editorin työssä vaanii välillä se vaara, että tulee luottaneeksi liikaa tieteen asiantuntijoiden väittämiin, eikä havahdu tarkistamaan jokaista faktaa, Tuusvuori sanoo.

Hänen mukaansa kolumnivinjetti ja kolumnistin kuva ovat melko selkeitä opasteita valistuneille lukijoille siitä, onko kyseessä tiedeuutinen vai mielipiteellisempi kirjoitus. Asia-artikkeleissakin mielipiteenomaiset kommentit ovat haastateltavien sitaateissa. Näin lukija pystyy arvioimaan, milloin on kyse totuudenmukaisuutta tavoittelevasta jutusta ja milloin arvioivasta kritiikistä.

Tuusvuori toivoo Yliopisto-lehteen laajempaa aineistoa kritisoitavaksi: luonnontieteilijöiden ja esimerkiksi maatalous- ja metsätieteilijöiden ilmoittautumista lehden kirja-arvostelijoiksi.

– Ihmis- ja yhteiskuntatieteet ovat meille tärkeitä, mutta kirjapalstaa rikastaisi, jos vaikka kemiasta tai elintarviketieteistä innostunut noteeraisi alaansa sivuavia uutuuksia ja tarjoaisi tekstejään.

– Mielellään tietysti hyviä, Tuusvuori tarkentaa kriittisesti.

LÄHTEET:
Backström, Heidi (toim.) (2021). Yhteinen kritiikki. Näkökulmia yhteisöllisyyteen ja inkluusioon. Suomen arvostelijain liitto.
Haber, Jonathan (2020). Critical Thinking. The MIT Press.
Koivisto, Juha & Mäki, Markku & Uusitupa, Timo (1995). Mitä on valistus? Vastapaino.

Kannen kuva: Tapani Niemi

Pääkirjoitus

Ulla Järvi: Kyynel lehmän kylkeä vasten

ÄÄNI ÄÄNETTÖMILLE

Tapani Niemi: Saako tiedejournalisti essehtiä? Osa I

RAHKASAMMALEITA JA PERINNEKASVEJA

Eeva Pitkälä: Idästä saapui valloittaja
Arja-Leena Paavola: Perinnekasvien geeneillä taataan tulevaisuuden ruokaturvaa
SOTA-AJAN VIESTEJÄ JÄLKIPOLVILLE

Kalle Virtapohja: Pekka Peitsen karmea kankkunen
Päivi Kapiainen-Heiskanen: Muisti tuo sodan iholle

TEKSTIEN SISÄLLÄ

Aki Petteri Lehtinen: Kuinka tiedeteksti käsitetään
Aki Petteri Lehtinen: Kritiikki edistää ymmärrystä – kunhan kohteena on teos eikä ihminen
APURAHAHAKU MIELESSÄ

Annu Kekäläinen: Hakisinko apurahaa?

Kirjat

Arja-Leena Paavola: Hämmentävä pamfletti korona-ajasta
Pekka Wahlstedt: Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa
Pekka Wahlstedt: Tietopaketti mielen sairauksista
Pekka Wahlstedt: Tutkiva mielikuvitus tutkijan käytössä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin