Massimiano Bucchi: Kuinka voitetaan Nobelin palkinto. Gaudeamus 2018
1800-luvulla tiede nousi ja vakiinnutti asemansa julkisuudessa uskonnon vakavana haastajana. Kansalaisyhteiskunnassa syntyi tarve kohottaa uskonnon pyhien rinnalle maallisia totuuden etsijöitä ja löytäjiä. Erityisesti Albert Einsteinia palvottiin kuin jumalan poikaa, ja vanha Einstein valkoisine harottavine hiuspehkoineen ja syvine viisaine silmineen symboloi koko tiedettä.
Nobel-palkinnossa tiivistyy tieteen ja sen tekijöiden kultti. Seremoniat ovat juhlalliset kuin paavin vihkimisessä, ja tilaisuutta seuraavat nekin, joille tiede on kaukainen ja abstrakti asia.
Kuinka Nobelin palkinto voitetaan kartoittaa tarkoin Nobelistia tämän fyysistä olemusta myöten. Kumouksellinen keksintö ei riitä. Nobelisti on supertähti, ja hänen pitää osata myös itsensä brändäämisen taito.
Kirjassa käydään läpi tieteen tunnetuimmat Nobelistit ensimmäisestä voittajasta, Wilhelm Röntgenistä ja Marie Curiesta James Watsoniin. Einsteinille on omistettu oma lukunsa. Myös varjoon jääneitä Nobelisteja nostetaan näkyviin.
Palkinnossa on ongelmia. Voittaja joutuu juoksemaan puhumassa eri tilaisuuksissa – usein miten kaikesta muusta kuin omasta alastaan. Uusille oivalluksille ei enää riitä aikaa.
Lisäksi tieteen luonteeseen, erotuksena esim. taiteesta, kuuluu, että tiedettä tehdään aina ryhmissä. Yksinäinenkin nero näkee kauaksi vain häntä edeltäneiden jättiläisten harteilta, kuten Newton aikoinaan totesi. Kirjassa nostetaankin esiin niin kutsuttuja ” kolmansia” ja ”neljänsiä” henkilöitä.
Kirja toteaakin, että tieteen perinteisen pyytettömän ja tinkimättömän totuuden etsimisen ja Nobeliin liittyvän maineen ja mammonan välillä on ristiriita. Nobelia vaivaa niin sanottu Matteus-efekti, jonka voi tiivistää toteamukseen ” kerran nobelisti, aina nobelisti” . Suurin palkinto vetää puoleensa lisää palkintoja – vaikka tutkijan uudet tieteelliset ansiot eivät olisi kummoisiakaan. Tutkijan nimi tulee tärkeämmäksi kuin työn tulokset.
Voisi jatkaa ja todeta, että tämä ristiriita kärjistyy nykyään, kun tavallisenkin tutkijan pitää hallita itsensä brändäämisen ja sosiaalisessa mediassa esiintymisen taito. Nobel edustaa tietynlaista populismia ja sen vaaroja tieteen maailmassa.
Kirjassa olisi voinutkin viitata Jean-Paul Sartreen, joka kieltäytyi vuonna 1964 tästä kunniasta. Sartren argumentit olisivat kiintoisia, koska yksilöä ja yksilön vapautta ja riippumattomuutta filosofiassaan ylistävä eksistentialisti kammoksui isoja instituutioita ja kasvottomia ihmismassoja.