Suomi kuuluu edelläkävijöihin tutkimuseettisessä arvioinnissa. Hyvä tieteellinen käytäntö -ohje (HTK) uusittiin keväällä. Näkyykö tutkimusetiikka tiedeviestinnässä?
Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) on päivittänyt kansallisen tutkimuseettisen ohjeensa keväällä. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan HTK-ohje 2023 on laadittu yhdessä tutkijoiden kanssa.
TENK on opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelin, jonka ministeriö nimeää tiedeyhteisön esityksestä tieteen itsesääntelytarkoituksiin.
Suurin muutos HTK-ohjeissa on TENK:n pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoofin mukaan se, että ohje nopeuttaa HTK-tutkintaprosessia saaduista tiedevilppiepäilyksistä. Ripeä loukkausepäilyn selvittäminen on tutkijoiden oikeus. Tutkittavaksi tiedevilpiksi lasketaan vaikkapa plagioinnin ja ideavarastamisen kaltaiset tapaukset, jotka rikkovat HTK:n periaatteita.
Myös erimielisyydet yhteistyönä tehdyn tutkimusartikkelin tekijyydestä on tuonut HTK-käsittelyyn paljon tapauksia.
Suomen TENK on maailmanlaajuisesti esikuva muille. Esimerkiksi Englannissa ei vieläkään ole kansallista alan ohjeistusta eikä yhteistä tiedevilpin tutkintaprosessia saati valvojaa tai avoimuutta. Ruotsissakin kansallisen tason tutkintajärjestelmä on ollut vasta pari vuotta. TENK perustettiin vuonna 1991 ja ensimmäinen HTK-ohje näki päivänvalon 1994.
– HTK-ohje takaa tieteellisen tutkimuksen laadun ja tutkijoiden rehtiyden, ja toimii myös tiedevilpin ennaltaehkäisijänä. Siksi sen prosesseilla ja päätöksillä on laajempaa yhteiskunnallista vaikutusta, Sanna-Kaisa Spoof sanoo.
TENK:n tilastojen ja tutkimusetiikan barometrin mukaan tiedevilppi ei ole Suomessa kovin yleistä, mutta esimerkiksi tekoäly voi mahdollistaa uudenlaisia väärinkäytöksiä lähitulevaisuudessa.
Spoof kertoo, että yleisiä epäilytapauksia tulee TENK:n tietoon tätä nykyä noin 30 vuodessa. HTK-prosessin päätteeksi näistä todetaan HTK-loukkauksiksi noin joka viides. Piittaamattomuus on tiedevilpin ohella toinen HTK-loukkauskategoria.
– Vakavat vilpit ovat Suomessa hyvin harvinaisia, Spoof toteaa.
Tutkimuseettiset ongelmatapaukset selvitetään HTK-prosessissa ensin epäillyn tutkijan taustaorganisaation eli yliopiston tai tutkimuslaitoksen sisällä. Jos joku osapuolista on prosessin lopputulokseen tyytymätön, hänellä on mahdollisuus saattaa vilppiepäily TENK:n käsiteltäväksi.
– Tutkimustulosten totuutta tai epätotuutta TENK ei tarkastele, vaan epäiltyä vilppiä.
Polttavia eettisiä kysymyksiä
Ei liene sattumaa, että ”hyvä tieteellinen käytäntö” on nimenä TENK:n ohjeille, sillä käytäntöön kytkeytyvät tutkimuksen eettiset kysymyksetkin. Vaikeimpia ovat tutkimustulosten luotettavuus ja tiedon varmuus, jota voi olla monen tasoista. Tarkemmin ottaen moraali koskee sitä, onko tulos esitetty ehdotuksena vai lopullisena tietona. Toinen kysymys koskee julkaisuprosessin hitautta: kiinnostaviakin tuloksia jää odottelemaan jopa vuosiksi, jollei niitä nosteta esiin jo ennen julkaisua.
Entinen tiedetoimittaja ja ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry:n toimitusjohtaja Jarno Forssell pitää tuloksia ”vapaana riistana” ennen julkaisuakin, kunhan vertaisarviointi ja julkaisupäätös on tehty.
– Media uutisoi jo nyt tuloksista, jotka julkaistaan lähitulevaisuudessa tunnetussa tieteellisessä julkaisussa, Forssell sanoo.
– Prosessit ovat pitkiä ja on ymmärrettävää, että tutkijat, yliopistojen ja tutkimuslaitosten viestijät ja tiedetoimittajat haluavat kertoa löydöistä heti kun mahdollista.
Journalistiaikoinaan Forssellia itseään sitoivat Julkisen sanan neuvoston (JSN) tarkastelemat Journalistin ohjeet, ja nykyään hän on itse jäsen Viestinnän eettisessä neuvottelukunnassa (VEN). Ei siis pidä sekoittaa eri tiedontuottajien itsesääntelyelimiä: TENK, JSN ja VEN arvioivat omiaan.
Keväällä VEN päivitti oman ohjeistuksensa kuten teki TENK (HTK-ohje). JSN taas on paraikaa korjaamassa Journalistin ohjeita.
Eettisiä ongelmia voi syntyä tiedejournalismin ja tiedeviestinnän piirissä siitä, että ne haluaisivat usein kärjistää tutkimustuloksia ja oikoa mutkissa, jotta uutisesta tai tiedotteesta saataisiin kiinnostavia.
– Tuloksista tiedottamisessa pitää aina kunnioittaa tutkijan toiveita, jotta tulosten oikeellisuus säilyy. Tärkeässä roolissa on usein tiedote, jonka tutkimuslaitos tai yliopisto tutkimuksesta laatii yhdessä tutkijan kanssa, Forssell toteaa.
Tiedotteen merkitystä kuvaa se, että tulosten väärintulkinnan riski kasvaa, jos tiedetoimittajan ensimmäinen kontakti tutkimukseen on englanninkielinen tieteellinen julkaisu ilman tutkijan omaa tulkintaa.
– Toimittajilla on usein kova kiire eikä välttämättä kovin syvälliset taustatiedot aiheesta. Näin ollen tulkinta voi mennä pahasti pieleen.
Forssellin mukaan toimittajien ja viestijöiden pitäisi nostaa esiin tutkimusetiikan osalta etenkin alueita, joilla on iso merkitys ihmiskunnan ja maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta. Tällaisia ovat esimerkiksi ympäristöön ja ilmastoon sekä geeniteknologiaan ja tekoälyyn liittyvä tutkimus.
– Tutkimuksen eettinen ohjeistus vahvistaa entisestään kansalaisten luottamusta tieteeseen sekä tietopohjaiseen päätöksentekoon, mikä tukee demokratiaa, Forssell tiivistää.
Vertaisarviointi tekee tieteestä tietoa
Pitää erottaa tutkimustulokset ja vertaisarvioitu tieto, joista vain jälkimmäinen on varsinaista tieteellistä tietoa, sanoo viestinnän dosentti Salla-Maaria Laaksonen Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksesta. Julkaisua odottaessaan voi kuitenkin tarjota yleisöille vaikkapa somessa muita tutkimuksessa paljastuneita asioita.
– Olisi tärkeää muistaa viestiä myös epävarmuuksista, joita tieteelliseen tutkimukseen aina liittyy, Laaksonen sanoo.
– Tiedejournalistin ja tiedeviestijän vastuu auttaa tutkijan kanssa löytämään yleisöä kiinnostava kulma hänen tutkimuksestaan, mutta vastuu kattaa myös pysymisen tutkimuksen rajoissa tai vastuun selkeästi ilmaista, kun niitä ylitetään.
Laaksosen mukaan tutkimuksen etiikka ja eettiset ohjeistukset ovat tärkeitä mekanismeja säilyttää ja rakentaa tieteen mainetta yhteiskunnassa:
– Sikäli kuin tutkijat ohjeistusta noudattavat ja väärinkäytökseen puututaan kunnolla, Laaksonen tarkentaa.
Kasvaingenomiikan akatemiaprofessori Lauri A. Aaltonen taas ei muista kohdanneensa Suomessa tiedevilppiä, mikä vahvistaa uskoa sen harvinaisuuteen. Aaltosen mielestä ainakin lääketieteessä tuloksia saa julkaista kollegoille esimerkiksi tieteellisissä konferensseissa jo ennen varsinaisen vertaisarvioidun julkaisun ilmestymistä, koska tämä palvelee muiden tutkijoiden työn edistymistä.
– Erityisillä asiantuntijayleisölle suunnatuilla alustoilla voi myös julkaista ennen vertaisarviointia. Tällöin artikkelit on varustettu selkeällä merkinnällä siitä, että vertaisarviointia ei ole vielä suoritettu. Julkaisufoorumi vaikuttaa tutkimuksen uskottavuuteen, vaikka tiedetoimittajat helposti otsikoivat ”läpimurroista”.
Aaltosenkin mielestä tutkimustulosten tulisi olla vertaisarvioituja ennen niiden tiedejournalistista esittelyä.
– Tämä vähentää tutkimuksen riskiä tulla varsinaisessa tiedelehdessä tuomituksi ”vanhana tietona” ennenaikaisen journalistisen julkistamisen takia. Tulosten journalistinen esittely taas voi olla ylioptimistinen, varsinkin uusien hoitomuotojen kohdalla.
Tieteen popularisoinnin kannalta Aaltonen pitää lääketiedettä helppona, koska aiheet koskevat ja siten kiinnostavat kaikkia. Hänen mielestään viestijöiden ja toimittajien tulisi välittää eikä värittää tutkimustuloksia – houkutuksista huolimatta.
Tieteen etiikka kumpuaa filosofiasta
Käytännöllisen filosofian ja viestinnän dosentti Henrik Rydenfelt, joka toimii JSN:ssa kolmantena varapuheenjohtajana, jatkaa Aaltosen linjoilla – ainakin osittain.
– Tutkimustuloksia saa ja on tieteellisen työn nopeuttamiseksi usein syytäkin julkistaa ennen referee-prosessia. Arvioinnissa olevia julkaisuja varten on kuitenkin tähän omat tieteelliset tietokantansa ja kanavansa, Rydenfelt tarkentaa.
Hän on törmännyt Suomessa tapauksiin, joissa vasta arvioinnissa olevan tutkimuksen tuloksista on otsikoitu raflaavasti.
– Tulosten luonne vaikuttaa paljon siihen, miten niitä kannattaa viestinnässä ja journalismissa julkistaa ennen vertaisarviointia. Esimerkiksi käsitteellisiä erotteluja tai tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä näkökulmia erottelevia tuloksia voi tyypillisesti selostaa ennen julkaisun hyväksymistä.
Rydenfeltin mukaan referee-arvioissa empiiriset tulokset voivat puolestaan tulla teilatuiksi, vaikka niistä olisi tiedotettu jo muualla. Hänen mielestään suoraviivaisia johtopäätöksiä tulisikin välttää kaikissa tilanteissa.
– Voi toki samalla kysyä, missä määrin pitkällinen jossittelu sopii populaariin tiedeviestintään ja -journalismiin.
Joka tapauksessa varsinkin arvioinnissa olevien tulosten osalta on syytä Journalistin ohjeiden (JSN) mukaan seurata julkaisuprosessi loppuun asti ja huolehtia mahdollisten muutosten ja korjausten riittävästä näkyvyydestä. Tämä aiheuttaa päänsärkyä myös tutkijalle: missä määrin tuloksista kannattaa viestiä, jos ne voivat vielä muuttua tai tarkentua?
Rydenfelt vaatii ”aikuisilta ihmisiltä” tiedelukutaitoa, johon kuuluu ymmärrys erehtyväisyydestä. Tiede ei ole totuus isolla alkukirjaimella, vaan jatkuvia tutkimusprosesseja. Journalisti joutuu silti jättämään lausumatta olennaisia epävarmuuksia ja rajoituksia.
– Samalla kaikessa tiedeviestinnässä toivoisi noiden rajoitusten esiintuomista mahdollisimman laajasti niin, että yleisölle välittyisi käsitys siitä, mistä ne – jos ne ovat oikein – todellisuudessa kertovat ja mitä johtopäätöksiä niistä voidaan vetää.
Rydenfeltin mukaan jo tutkimuksen otsikko voi laukaista journalistisen mielenkiinnon, samoin tutkijan laveammin kertomat ajatukset. Niistä tiedetoimittaja voi vetää mullistavia johtopäätöksiä.
– Totuudenmukainen uutisointi tutkijan työstä ja sen tuloksista edellyttää tarkkaa korvaa ja hyvin sujuvaa yhteistyötä. Tutkijan täsmennykset esimerkiksi haastattelulausumiin tai muuhun esitykseen täytyy ottaa tarkoin huomioon, vaikka niiden merkitys ei viestijälle tai toimittajalle olisi välittömän ilmeinen.