Totuus taittuu tarinaksi

Journalistisessa kerronnassa sisältö ei saa muuttua fiktioksi, koska tarinan on aina oltava tosi.

”Muutaman viime vuoden aikana tarinallinen journalismi on kokenut uuden nousun.” Näin kertoo FT Maria Lassila-Merisalo uutuusoppaassaan Tarinallinen journalismi (Vastapaino 2020). Tekijä tarjoaa Suomessa ennennäkemättömän tietopaketin, joka hyödyllisyydestään huolimatta herättää kosolti kysymyksiä. Niin onnistuneet teokset tekevät. Parhaista kysymyksistä tarina vasta alkaa.
Lassila-Merisalon avaus sijoittuu internetin ja valeuutisten ”totuudenjälkeiseen” aikaan, jona jopa laatumediassa esitettyjen uutisten kaltaisia tosiasiallisuuden esikuvia epäillään ja informaatiotulva uhkaa viedä yleisöiltä arviointikyvyn. Jos kerran uutisissakin vilisee ”vaihtoehtoisia faktoja”, miten muka verkossa ja somessa villisti jaetuilla tarinoilla sitten voisi tavoittaa totuuden?

Journalistin ohjeiden pykälässä kahdeksan ilmaistu vaatimus ”pyrkimyksestä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen” kiihdyttää vastalausuntaan salaliittoteoreetikoiden lisäksi yliopiston tutkijoita, jotka ovat omaksuneet postmoderniksi kutsutun ajan relativistisen asenteen kaikkeen tietoon.
Relativistit päättelevät oikein, että tieto on inhimillistä rakennelmaa. He vetävät kuitenkin tästä itsestään selvästä oivalluksesta väärän johtopäätöksen, että todellisuus tapahtumineen olisi sekin kokonaan tietäjiensä luomaa konstruktiota.
Ja jos relativistit olisivat oikeassa kaikkien väitteiden yhtäläisestä paikkansapitävyydestä, relativismi kumoaisi itsensä vain yhtenä näkemyksenä muiden joukossa. Relativistille voi sanoa, että ”valeuutisia” ei olisi ilman uutisia, ei valhetta ilman totuutta.
Tarinallinen journalismi kuitenkin korottaa panoksia, sillä siinä liikutaan faktan ja fiktion rajoilla, menemättä ”faktion” tai ”autofiktion” eli äärirealistisen tai tunnustuksellisenkaan fiktion puolelle. Lassila-Merisalo väistää aiheen filosofista taakkaa, mutta huomioi tarinallisuuden ”sudenkuopat”.
Niitä ovat hänen mukaansa narratiivisuuden houkutukset uskoa kuulemaansa eli puutteellinen lähdekritiikki, draamanhimoinen ylitulkinta, ”tunteiden tuputtaminen”, fiktion viekoittelevuus ja yliolkaisuus faktuaalisten yksityiskohtien suhteen kertomuksellisen koherenssin säilyttämiseksi.
Lassila-Merisalo luotsaa lukijaa väylälle, joka kulkee naiivin realismin Skyllan ja kuvitteellisen kerronnan Kharybdiksen välillä. Tekijä myös esittää ja analysoi kolmea julkaistua journalistista narratiivia eli lehtijuttua, jotka havainnollistavat hänen esittämiään ajatuksia suunnittelusta ja ideoinnista, kertojasta sekä tarinan rakenteesta.
Lassila-Merisalo on oikeassa korostaessaan kahta keskenään yhteensopivaa mutta ristiriitaiselta vaikuttavaa asiaa: journalismin muodot muuttuvat, mutta totuudenmukaisuudesta ei saa luopua.

Tarinallisuuden taika

Kutkuttavasti samaan aikaan Lassila-Merisalon oppaan kanssa ilmestyi antologia Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa (Gaudeamus 2020). Mikko T. Virtasen, Pirjo Hiidenmaan ja Jyrki Nummen toimittaman teoksen avainartikkeli tässä yhteydessä on Maria Mäkelän ja Laura Karttusen ”Kokemuksellisuus, mallitarinat ja eksemplaarisuus. Tarinallisen yksilöjournalismin valtakaudella” (ss. 273–306). Se on vasta maistiainen tänä syksynä ilmestyvästä hykerryttävästä Kertomuksen vaarat -tietokirjasta (Vastapaino), joka sekin perustuu samannimisen tamperelaisen tutkimusryhmän tuloksiin.
Mäkelä ja Karttunen viittaavat Lassila-Merisalon tavoin 1960-luvulla Yhdysvalloissa syntyneeseen ”uuteen journalismiin”, jossa pyrittiin kaunokirjallisuudesta lainatuin keinoin kertomaan pitkissä jutuissa todellisuuden tapahtumista totuudenmukaisesti. Truman Capote (1924–1984) ja Norman Mailer (1923–2007) sekä uuden journalismin raamatun (The New Journalism -teoksen johdanto) kirjoittanut Tom Wolfe eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä tarinallisen journalismin tekijöitä.

Ensimmäisen maailmansodan propagandan karaisemat toimittajat pyrkivät toteuttamaan niin sanotun naiivin realismin mukaista, positivistisesta ihanteesta nousevaa faktuaalista uutisointia. Mutta heitä ennen 1800-luvulla Mark Twain (1835–1910) raportoi kokonaisten kirjojen mitalla kokemuksistaan tavalla, jota voidaan nykynäkökulmastakin pitää tarinallisena journalismina. Yksi esimerkki on detaljirikas ja tosi Koiranelämää (http://gutenberg.org/ebooks/3177, 1872, suom. Olli Nuorto 1957).
1960-luvun uudet journalistit eivät voineet olla tietämättä myöskään kirjailija Jack Kerouacista (1922–1969), jonka Matkalla-romaanissa (On the Road, 1957, suom. Markku Lahtela 1964) tuskin on muuta fiktiivistä kuin henkilönnimien vaihtaminen todellisista kuvitteellisiin. Sama koskee Kerouacin koko tuotantoa, joka jaksaa yllättää laajuudellaan huomioiden lyhyen alkoholistielämän.
Kerouacia pidetään kuitenkin romaanikirjailijana, ”beat-sukupolven” äänenä, mutta toisaalta myöhempi tarkastelu on osoittanut Capoten ja Mailerinkin panneen juttuihinsa paljon omiaan, eikä vain tyylillisesti. Näiden ”valepaljastusten” voi katsoa kuuluvaksi journalistiseen itseään korjaavuuteen, joka erehtyväisyytensä myöntämisen lisäksi on tieteellisen tutkimuksen ylin hyve.
Mainitut historialliset yhteydet saavat puntaroimaan faktan ja fiktion välisen rajan lisäksi vertailua yhtäältä journalismin ja toisaalta muistelmien tai historiankirjoituksen genrejen välillä. Meillä ei ole käytössämme journalismin määrittelylle tarkempia keinoja kuin mitä Journalistin ohjeet antavat. Ainoa ilmiselvä ero journalismin ja menneiden tapahtumien raportoinnin välillä näyttää olevan journalismin keskittyminen pääasiassa ajankohtaisiin aiheisiin, ja tästäkin on poikkeuksia.
Sanomalehdet ja television ajankohtaisohjelmat harvoin unohtavat uutisoida sotien vuosipäiviä. Aikakauslehdissä ilmestyy menneiden muisteluita ja somessa palvotaan missä ketäkin kuollutta.

Tarinallisen journalismin lähteillä

Tarinallisen journalismin historiallisia esikuvia tarkastellessa tuleekin huomioida Mäkelän ja Karttusen mutta myös Lassila-Merisalon esiin nostama kertoja- tai yksilökeskeisyys. Paraskaan reportteri ei voi luottaa edes omaan silminnäkijätodistukseensa, kuten lukuisat sosiaalipsykologiset kokeet osoittavat. Yhden lavastetun ryöstön paikan päällä todistaneet silminnäkijäkoehenkilöt antavat yhdestä ja samasta tapahtumasta keskenään räikeän ristiriitaisia todistajanlausuntoja.

Mäkelä ja Karttunen varoittavat tästä ansasta toisin sanoin, ja Lassila-Merisalo tarjoaa ansasta vapautumisen keinoksi lähdekriittisyyttä. Tieteellisen prosessin tavoin myös journalismi voi toimia itseään korjaavasti ja itsekriittisesti, mitkä ovatkin edellytyksiä totuudenmukaisuuden imperatiivin noudattamiseksi. Subjektivistiset ja siten relativismin vaaralliselle tielle johdattelevat rajoitteet voi ylittää yhteisöllisellä, parhaiksi osoittautuneiden normien tukemalla tiedonhankintamenetelmällä.
Aristoteleen (n. 385–323 eaa.) Runousopin omaksuneet tarinankertojat tietävät, että draaman kaaressa tulee olla alku, keskikohta ja loppu. Lassila-Merisalo tarjoaa raikkaasti muitakin tapoja viedä tositarina maaliin saakka. Todellisuus loputtomine syy–seuraussuhteineen ei ole valmiiksi paloiteltu sen enempää uutistoimittajan metsästämiin ”tosiasioihin” kuin tarinallista journalismia harjoittavan kirjoittajan kaipaamiksi kertomuksiksikaan.
Todellisuus virtaa, ja journalismi voi ottaa siitä vain pysäytyskuvia. Pysäytyskuvia yhdistelemällä saadaan aikaan tarina kuin filmi, jonka kertoman tarinan on aina kuitenkin oltava tosi. Yhdestä ja samasta tapahtumasta, ihmisestä tai ilmiöstä voi kertoa erilaisia totuudenmukaisia tarinoita, mutta myös lukemattomasti valheellisia ja vääristyneitä kertomuksia. Totuudenmukaiseen tarinointiin voi ottaa oppia vaikkapa Johanna Latvalan, Eeva Peltosen ja Tuija Saresman toimittamasta kirjasta Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen (Nykykulttuuri 2004).
Marc Weingarten on esitellyt ”uusia journalisteja” teoksessaan The Gang That Wouldn’t Write Straight: Wolfe, Thompson, Didion, and the New Journalism Revolution (Crown Publishers 2006). Tarinallisen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson (1937–2005) kirjoitti oudosti ja mielipuolisesti, koska hän noudatti todellisuussuhteessaan juuri totuudenmukaisuuden hyvettä.
Totuudenmukainen journalismi ei tarinallisenakaan tarvitse runousoppia. Todellisuuden valtavuus ja moniulotteisuus sekä sen jatkuva virtaavuus voidaan kuitenkin esittää perustellusti rajattuina tarinoina, joissa ei aina ole päätä eikä häntää sen enempää kuin niitä on todellisuudessakaan.

Käyt sä täällä usein?

Käyt sä täällä usein?

Pirjo Koskinen & Petri Nummi. Lisääntymisen vimma. Seksuaalivalinta ihmisellä ja muilla eläimillä. Art House 2021. Naisen orgasmia pidettiin pitkään mysteerinä paitsi makuuhuoneissa, myös tutkijoiden piirissä. Nyt näyttäisi tutkimuksen valossa siltä, että naisen...

Hämmentävä pamfletti korona-ajasta

Hämmentävä pamfletti korona-ajasta

Mikko Heikkilä, Mark Mallon, Merja Rantala, Venla Saalo ja Leena Valmu: Koronan kääntöpuoli. Särötär 2021. Maailman terveysjärjestö WHO julisti 11.3.2020 koronaviruksen aiheuttaman covid-19-epidemian pandemiaksi. Puolentoista vuoden ajan aihe on hallinnut medioita ja...

Tietopaketti mielen sairauksista

Tietopaketti mielen sairauksista

Leena Vähäkylä: Sairastunut mieli. Gaudeamus 2021 Vaikka fyysisiä sairauksia on onnistuttu vähentämään tieteen kehityksen ansiosta, mielen sairaudet vain pahenevat ja lisääntyvät uusien mielisairauksien diagnoosien myötä. Mielen ongelmista aikaisemminkin kirjoja...

Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa

Hyödyn aikakausi Turun Akatemiassa

Johan Sten: Kulta-aika - Valistus ja luonnontieteet Turun Akatemiassa. Art House 2021 Meidän aikaamme pidetään varsinaisena hyödyn aikakautena: kaikkea tiedettä ja filosofiaa myöten arvioidaan sen mukaan, miten paljon se tuottaa aineellista ja taloudellista hyötyä....

Kielen koukeroita

Kielen koukeroita

Anneli Kauppinen: Mistä kieli meihin tulee. Vastapaino 2020. Vanhemmat riemuitsevat, kun he kuulevat pienen lapsensa sanovan ensimmäisen sanansa. He eivät tule ajatelleeksi, että lapsi on omaksunut kieltä kohdusta saakka äitinsä kautta. Kieli on lähtökohtaisesti...

Mitä tarkoittaa neljäs sektori?

Mitä tarkoittaa neljäs sektori?

Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle: Neljäs sektori ­– kuinka kaupunkiaktivismi haastaa hallinnon, muuttaa markkinat ja laajentaa demokratiaa. Vastapaino 2021. Kaikki tietävät kolmannen sektorin, mutta neljäs sektori on vieraampi. Miten se eroaa kolmannesta sektorista?...

Tekniikkaa ei voi filosofikaan sivuuttaa

Tekniikkaa ei voi filosofikaan sivuuttaa

Ilkka Niiniluoto: Tekniikan filosofia. Gaudeamus 2020, 184 s. Akateemikko Ilkka Niiniluoto aloittaa teoksensa omakohtaisella huomiolla. Vaikka hän on tekniikan taidoissaan keskinkertainen, hän huomaa aamulla sängystä noustessaan, aamiaista tehdessään ja lehteä...

Teknojätit television kimpussa 

Teknojätit television kimpussa 

Ritva Leino: Median valtaajat. Teknojätit ja käyttäjät ratkaisevat television tulevaisuuden. Into 2021. 60-luvulla televisio kokosi perheenjäsenet iltaisin ruudun ääreen. Kanavia oli kaksi ja ohjelmatarjonta säädeltyä. Nyt digitaalisen median aikana ihmiset ovat...

Suomen Tiedetoimittajain liitto

JULKAISIJA

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

TOIMITUS

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti)