Hiljaisuuden tyrannia

Miksi journalistit eivät Suomessa keskustele työstään avoimesti? Miksi eri mediat eivät avaa omaa linjaansa lukijoilleen ja katsojilleen? Missä kohtaa journalistikoulutusta on se kurssi, jossa opetetaan, että toimituksellisista valinnoista ei koskaan keskustella julkisesti?

Nämä kysymykset aktualisoituivat muutama viikko sitten, kun Ylen A2 Pakolais-ilta (TV2 7.10.2015) herätti voimakasta kritiikkiä. Sen sijaan, että toimitus olisi vastannut kritiikkiin kertomalla, miten oli näkökulmansa valinnut ja miksi, missä mielestään onnistui ja missä mahdollisesti ei, ohjelman Facebook-sivulla julkaistiin defensiivinen viesti: ”Hei! Kiitos kaikille! Eilisen ohjelman palaute oli meille tekijöille yllätys. Saimme todella paljon negatiivisia viestejä. Tuntuu, että ilmapiiri Suomessa on sellainen, että tästä aiheesta on hyvin vaikea käydä järkevää keskustelua.” Sen sijaan, että toimitus olisi harjoittanut journalismia ja julkisen palvelun vastuuta käymällä keskusteluun yleisönsä kanssa, se päätti valitella yleisönsä laatua. Niinpä se ei myöskään tarttunut Facebook-päivitykseen tulleisiin 260 kommenttiin, lukuun ottamatta yhtä detaljikysymystä.

Juuri näin syntyy huonoa julkista keskustelua: tehdään ohjelma, joka katsojille näyttäytyy eri tavoin yksinkertaistavana vastakkainasetteluna ja ohipuhumisena; ruudussa julkaistaan livetviittejä laidasta laitaan; keskusteluun kutsutuista moni on turhautunut, ei pääse ääneen tai kokee olevansa ohjelmassa, johon ei suostunut; toimitus saa negatiivista palautetta mutta ei kerro, mihin pyrki ja pohdi, miksi ote ei välittynyt tai puhutellut. Lopputuloksena on joukko tuohtuneita ja tyytymättömiä katsojia, salaliittoteorioita ja kärjistyneitä väittämiä Ylen toimittajien poliittisista sidoksista ja paineista. Se, mistä piti puhuman, hukkuu keskusteluun keskustelusta. Toimittajien poissa ollessa katsojat huutelevat keskenään.

Julkisuuden tutkijana ajattelen, että tämä on journalismin avainkysymys: on oltava kyky avata toimituksellinen linja ja sitä, millaista journalistista harkintaa kulloinkin on käytetty ja millaisia valintoja tehty. Jollei toimitus siihen pysty, sillä on ongelma. Suomalainen media kuitenkin luottaa vahvasti itsestäänselvyyden auraan: jos ja kun uutisvalinnat ja näkökulmat vaikuttavat ikään kuin annetuilta, ollaan oikealla tiellä. Jos ja kun lukijat ja katsojat reagoivat, sitä ei tunnusteta tai ainakaan siitä ei keskustella.

Vain harvoin instituutiot antautuvat keskusteluun. Ylen Pressiklubin Janne Zareffin Facebook-päivitykset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta niissäkin pohditaan harvemmin ohjelman omia tulokulmia. Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kommentti lehden Kuukausiliitteen kritiikkiä herättäneeseen ”Miten kutsuisimme virolaisia?” -kilpailuun (3.4.2015) oli harvinainen. Siinä paitsi pyydettiin lukijoilta anteeksi myös viitattiin ”toimitukselliseen linjaan” ja ”arvopohjaan” ja todettiin, että ”HS tulee vastedeskin seisomaan moniarvoisen yhteiskunnan takana ja puolustamaan vähemmistöjen asemaa. Niin ikään Helsingin Sanomat jatkaa työtään avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden edistäjänä.” Ylen ohjelmatoiminnan säännöistä taas keskusteltiin poikkeuksellisella tavalla kohua herättäneen Porttikielto Poriin –dokumenttisarjan yhteydessä.

Ulospäin näyttääkin siltä, että suomalainen journalismi ei koe tarvetta dialogiin yleisöjensä kanssa. Mediat näyttäytyvät instituutioina, joita luonnehtii kasvottomuus, vaikka yksittäiset toimittajat saisivat paljonkin palautetta. Isoista suomenkielisistä sanomalehdistä vain Iltalehdessä julkaistaan pääkirjoitukset signeerattuina.

Toisin on Ruotsissa. Media-alan ja journalismin ajankohtaisia kysymyksiä käsitellään niin Ruotsin radion viikottaisessa ohjelmassa P1 Medierna kuin iltapäivälehtien Aftonbladet ja Expressen päätoimittajien Jan Helin ja Thomas Mattson viikottaisessa podcast-keskustelussa Mattson-Helin. Ajankohtaisista politiikkauutisista keskustelevat viikottain myös Ruotsin radion politiikan toimittajat Thomas Ramberg ja Fredrik Furtenbach Henrik Torehammarin juontamassa podcastissa Det politiska spelet. Se, mikä näistä ohjelmista välittyy, on journalismi professiona, joka reflektoi omaa olemistaan, eri medioiden profiileja ja toiminnan ehtoja. Toivon, että viime viikolla aloittanut suomalainen Polpodden, ruotsinkielisen Ylen politiikan toimittajan Anne Suomisen ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikön Susanna Ginmanin keskusteluohjelma, kehittyy samaan suuntaan.

Podcasteissa on toki kyse nörteille suunnatusta viihteestä, mutta mikä estää medioita kehittämästä muitakin kommunikaation muotoja. Aikana, jolloin informaatiosota, disinformaatio ja vihasivustot puhuttavat journalisteja ja huolestuttavat mediayhtiöitä, tarvitaan paitsi lisää laadukasta journalismia myös kykyä viestiä lukijoille ja katsojille, mistä aineksista se rakentuu. Instituutioiden sisälle piiloutuminen tukee sitä hiljaisuuden tyranniaa, jonka Jyllands-Postenin toimittaja Flemming Rose Suomessa vieraillessaan nimesi sananvapauden viholliseksi.

Toisin kuin suomalaiset mediat vaikuttavat uskovan, toimituksellisten valintojen avaaminen ei horjuta yleisöjen luottamusta, vaan vahvistaa sitä.

Huolestuneet professorit

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat  –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Isänmaa ja ihmiskunta

Anu Koivunen

Päivystäväksi dosentiksi voi pätevöityä vain mediassa toimimalla, totesi Ville Pernaa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman Asiantuntijuus mediassa –tutkimuksen julkistamisseminaarissa. Tämä Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen tutkimustulosten innoittama toteamus oli tilaisuuden parasta antia: aivan liian harvoin yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijoita kehotetaan ”sentti sentiltä” laventamaan oman asiantuntemuksensa alaa julkisen keskustelun tarpeisiin.

Poliittisen historian dosentti Pernaa antoi laskujensa mukaan yli tuhat haastattelua vuosina 2007–2013 työskennellessään Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana. Arvostettuna kotimaan politiikan kommentaattorina ja nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana työskentelevänä Pernaalla olikin varaa vailla defensiivisyyttä kyseenalaistaa valtio-opin professori Matti Wibergin myrkylliset näkemykset median ylläpitämästä ”valeasiantuntijoiden” ja ”hölöttäjien” ”asiantuntijakuplasta”. Pernaa jopa tunnusti, ettei hänellä ole ainuttakaan Wibergin peräänkuuluttamaa valtio-opin opintopistettä.

Kaltaiselleni päivystäville dosentille – yhteiskunnallisia kysymyksiä alinomaa pohtivalle ja kommentoivalle humanistille – Pernaan puheenvuoro oli vapauttavan epädramaattinen. Julkisessa keskustelussa toimiminen on omanlaisensa kompetenssi, joka edellyttää tutkijoilta median toimintatapojen ymmärtämistä – ja toimittajia, jotka myös käsittävät, miten tutkimus- ja tiedemaailma toimii. Tutkijana joutuu jokaisen haastattelupyynnön kohdalla miettimään oman asiantuntemuksensa alaa. Jos sitä ei mieti, silloin tutkijalla on ongelma. Kuten Pernaa ja monet Niemen ja Pitkäsen haastattelemat toimittajat vakuuttavat, paljon isompi ongelma on kuitenkin tutkijoiden taipumus kutistaa itsensä ja määrittää oman asiantuntemuksen ala liian kapeaksi.

Niin julkistamisseminaarissa puhunut professori Päivi Korpisaari kuin Pernaa siteerasivat yliopistolakia, jonka mukaan yliopistoilla on velvollisuus ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten… yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Korpisaari korosti, miten tutkijoiden pitää olla asiantuntijoina olla puolueettomia ja kertoa oikeaa tietoa. Vaikka onhan niitä sellaisiakin tutkijoita, jotka haluavat vaikuttaa, hän mainitsi lopuksi.

Tutkijoiden osallistumista julkiseen keskusteluun ei kuitenkaan voi ajatella vain asiatietojen välittämisenä ja tutkimustuloksista tiedottamisena. Kuten Niemen ja Pitkäsen tutkimuksesta käy ilmi, tutkijat eivät suinkaan ole median käyttäminä asiantuntijoina monopoliasemassa: virkamiehet ovat yhtä suuri ryhmä, ja esimerkiksi Ruotsin perspektiivistä käsin suomalaisessa julkisuudessa pistää silmään paitsi virkamiesten myös pankkiekonomistien keskeinen asema talousuutisoinnissa ja univormuihin pukeutuneiden sotilaiden käyttäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattoreina. Kolmanneksi suurimmaksi asiantuntijaryhmäksi ovat kiilaamassa toimittajat, joita toiset toimittajat haastattelevat.

Niin pääministeri, ulkoministeri kuin puolustusministeri ovat kuluneen vuoden aikana kritisoineet tutkijoita “mielipiteiden” esittämisestä, mutta itse pidän ongelmana pikemminkin julkisen keskustelun yksiäänisyyttä. Vain harvoin mediassa nähdään vaivaa eri näkemysten esiintuomiseen. Suomalainen julkinen keskustelu kaipaakin lisää, ei vähemmän erilaisia analyysejä, näkemyksiä ja spekulaatioita.  Toimittaja voi kaivata tutkijalta tukea omalle tulkinnalleen, mutta tutkijalla on kaikki mahdollisuudet tarjota myös uusia näkemyksiä.

Demokratian ihanteiden ja moniarvoisen julkisuuden tavoittelun näkökulmasta päivystävässä dosenttiudessa onkin kyse tutkijanetiikan ytimessä olevasta yhteiskuntavastuusta ja tehtävästä, joka yliopistoilla lain mukaan myös on: kasvattaa opiskelijat ”palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Viime kädessä kyse on siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on – julkistamistilaisuuden päättänyttä Heleena Savelaa siteeraten – ”olennaista, tärkeää, totta”. Vai ajatellaanko, että siitä päättävät muut.