Tapio Markkasen puhe Valon juhlassa 3.2.2014
Tiede-lehden lukijat äänestivät 1990 aurinkokunnan tutkimusta esittelevän artikkelini vuoden kiinnostavimmaksi jutuksi. Nyt Tiedetoimittajain liitolta saamani tunnustus on minulle vähintään yhtä arvokas. Onhan edellinen viestin vastaanottajilta, jälkimmäinen viestinnän asiantuntijoilta ja ammattilaisilta.
Kiinnostuin tähtitieteestä ja yleensä tieteen tuomasta tiedosta varhain. Minulle piti lukea Pikku jättiläistä jo ennen kuin opin lukemaan. Sodan jälkeisessä Suomessa kaukopuhelut tilattiin valtiolta ja välitettiin käsin. Televisio nähtiin vilaukselta messuilla, koteihin se alkoi tulla ylioppilaaksi tuloni aikoihin. Kotona oli radiovastaanotin ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Tiedon tuojista ovat jääneet mieleeni tähtitieteestä lukemattomia kertoja kertonut Pentti Kalaja, Armas Salosen sumerilainen radioääni ja fyysikko Reino Tuokko.
Ensi kerran taisin joutua tiedeviestinnän kanssa tekemisiin, kun oppikoulun toisella luokalla alkoi mitä kiinnostavin aine, historia. Taitava opettaja Anna-Liisa Mäenpää antoi jokaisen oppilaan kirjoittaa ja piirtää työkirjaa. Muinaisesta Egyptistä kerrottiin, että Niilin tulvan aikaan vettä varastoitiin laskettavaksi kuivana aikana pelloille. Piirsin työkirjaan kuvitelman, kuinka vesi padottiin. Opettaja näytti työkirjaa ja kuvaa koulussa opiskeleville auskultanteille, jotka iloisesti kertoivat nyt ymmärtävänsä, kuinka se oikein kävi. Vasta paljon myöhemmin tulin ajatelleeksi lähdekritiikin merkitystä. Jos olisi kysytty, en olisi osannut vastata, mistä olin tiedon saanut.
Radioon ja televisioon
Koulupoikina pääsimme 1950-luvun lopulla Erkki Kurenniemen kanssa avaruusohjelmasarjaan, joka tehtiin Ursan tähtitornissa luonnonhistorian opettajan Lassi Lehtosen johdolla. Radio on hieno viestin. Vaikka kuulijoita voi olla kymmeniä tai satoja tuhansia, todellisuudessa puhutaan vain muutamalle, joka on asettunut vastaanottimen ääreen. Palkitsevimpia ovat olleet lähetykset, joihin kuulijat ovat voineet osallistua soittamalla tai verkon välityksellä. Monista radio-ohjelmista mieliin painuvimpia oli Veikko Neuvosen kanssa tehty lähes neljän tunnin suora lähetys tähtitornista. Tarkoitus oli opastaa kuulijoita tähtitaivaan ihmeisiin. Oivallinen idea, mutta koko illan satoi kaatamalla. Rautaisella ammattitaidolla Veikko vei ohjelman niin, että sen päätyttyä ohjelmapäivystykseen tuli runsaasti kiitoksia. Vuorovaikutus yleisöesitelmissä tai yhtä lailla yliopistoluennoissa on vaativaa mutta palkitsevaa. Luulen että se on kokemuksena lähellä solistikonserttia, resitaalia.
Tartuin televisioon 1970-luvun alussa lähettämällä TV 1:n johtajalle ehdotuksen, että tehtäisiin dokumentti maailmankuvan muutoksesta. Kopernikuksen syntymän 500-vuotijuhla oli tulossa 1973. Siihen aikaan Ylellä oli varoja mittaviin hankkeisiin, ja ohjelmasarja tehtiin Heikki Ritavuoren ohjaamana. Vuosien mittaan erilaisia tiededokumentteja on karttunut parikymmentä. Yksikään niistä ei liene tallessa. Filmien arkistointi vei paljon tilaa ja tuli kalliiksi. Niinpä ne hävitettiin, päättäjien mielestä muunlaiset ohjelmat olivat tärkeämpiä. Kun Suomessa aloitettiin siirtyminen digitaaliseen radio- ja televisiotoimintaan, puhuttiin paljon vuorovaikutteisuudesta. Television vuorovaikutus ei ole vielä toteutunut ainakaan muodossa, jota silloin tarkoitettiin.
Näyttely sytytti innostuksen joka synnytti Heurekan
Näyttelyn tekeminen on hullun hommaa. Se on äärimmäisen työlästä ja katoaa pian, varsinkin ellei näyttelyn luettelo ole oikea kirja. Parissakymmenessä näyttelyssä olen saanut työskennellä mainioiden asiantuntijoiden kanssa. Hienoimmat ponnistukset ovat toteutuneet Kansalliskirjaston kanssa, kuten Suomi tieteen Euroopassa vuonna 2000, jolloin Helsinki oli yksi yhdeksästä Euroopan kulttuuripääkaupungista. Tuoreimmat ovat olleet Paratiisista katsoen. Tähtitaivaan karttojen historiaa. – Med utsikt från paradiset. Stjärnkartornas historia. – The View From Paradise. The History of the Maps of the Heavens kansainvälisenä tähtitieteen vuonna 2009 ja viimeksi 2013 Kansalliskirjaston ja Kansallismuseon yhteistyönä tekemä Avartuva maailma, Världen vidgas, The Emerging World eli maantieteellisen maailmankuvan historia A. E. Nordenskiöldin kokoelman kertomana. Aiheena oli myös Nordenskiöld itse, elämä ja teot.
Näyttelyillä voi kuitenkin olla kauaskantoisia vaikutuksia. Toukokuussa 1982 Säätytalossa pidetty fysikaalisen tutkimuksen kahden viikon näyttely sytytti laajan innostuksen, jonka tuloksena syntyi tänä vuonna 25 vuotta täyttävä tiedekeskus Heureka. Parin vuoden aikana kävin monen tieteellisen seuran kokouksissa esitelmöimässä, mikä tiedekeskus on ja virittämässä keskustelua, mitä seuran alalta tiedekeskuksessa voisi esittää. Kun esityksiä oli useitakin viikossa, vaati jo suorastaan tekniikkaa, että kykeni joka kerran innostumaan ja innoittamaan. Aluksi vaadittiin vakuuttelua, että olimme kaikkien tieteitten asialla. Toisin kuin anglosaksisessa puheenparressa, Suomessa sana tiede tarkoittaa kaikkia tieteitä. Monet arvovaltaiset ulkomaiset tiedekeskukset rajoittuivat luonnontieteisiin eivätkä piirin laajentamiseen lainkaan uskoneet. ”Jos siinä onnistutte, olette peninkulmia muiden edellä”. Kun toiset intomielet keräsivät rahaa, tehtäväni oli polttaa sitä eli rakentaa Heurekan sisällön ja toiminnan periaateratkaisut.
Henkilökohtaisesti mitä sykähdyttävimmän kiitoksen sain äskettäin Heureka-luennon jälkeen. Siinä oli tilaisuus planetaariossa kertoa kiinnostuneelle yleisölle ryhmämme tuoreesta monitieteisestä tutkimuksesta ja sen tuloksista. Vanhin lapsenlapsemme Pablo oli kuulijoiden joukossa. Tilaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Ukki, se oli hieno juttu. Kuuntelin sitä innostuneena. Kesken esityksen mä ykskaks tajusin, että esittäjänä on meidän ukki. Se tuntui valtavan hyvältä”.
Nyt minä kiitän Suomen tiedetoimittajain liittoa lämpimästi arvokkaasta tunnustuksesta.