Miksi media sivuuttaa ammattikoulutuksen onnistujat?

Antti Maunu

24.10.2018 9:08
Ammatillinen koulutus on käymässä läpi suurta reformia. Reformin myötä lisätään opintojen joustavuutta, valinnaisuutta ja henkilökohtaisuutta. Myös työpaikoilla tapahtuvaa opiskelua pyritään merkittävästi lisäämään. Samalla koulutuksen hallinnollisia rakenteita muutetaan, nuorten ja aikuisten koulutus yhdistetään, ja käyttöön otetaan aiempaa vahvempi tulosohjaus. Lisäksi koulutuksen rahoituksesta leikataan eli tulosta pitäisi tehdä aiempaa pienemmillä resursseilla tai investoinneilla.

 

Reformi on osa Sipilän hallitusohjelman kärkihankkeita, ja sitä on ajettu läpi samalla päättäväisyydellä tai uppiniskaisuudella kuin monia muitakin hallituksen hankkeita. Myös sisällöiltään ja keskeisiltä tavoitteiltaan reformi heijastelee hallitusohjelman ja yleisemminkin 2010-luvun politiikan päälinjoja. Reformi kertoo pienoiskuvan lailla, mitä politiikassa pidetään tällä hetkellä tärkeänä ja arvokkaana.
Näistä voidaan tunnistaa kolme teemaa:

 

1. Työelämän, työllisyyden ja työllistyvyyden keskeisyys. Tämä ei ole yksin Sipilän hallituksen keksintö, vaan koko 2010-luvun yhteiskuntapolitiikan tärkein tavoite. Ihmiset halutaan töihin, ja samalla työllistyvyydestä on tehty yhä enemmän henkilökohtainen, yksilöiden omalla vastuulla oleva kysymys. Ammatillisen koulutuksen työelämävastaavuuden vahvistaminen on pehmeimpiä käytössä olevia keinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Ajatus on, että kouluttautumalla yksilöiden työllistyvyys ja samalla koko yhteiskunnan työllisyystilanne paranee – ja uskotaan, että kun koulutus viedään työelämään, se toteuttaa työelämätavoitteita parhaimmin.

 

2. Yhteiskunnan toimintojen tehostaminen ja taloudellinen tulosvastuu. Yleisen poliittisen käsityksen mukaan niukkuutta joudutaan jakamaan yhä enemmän, ja näihin talkoisiin on osallistuttava koko yhteiskunnan (paitsi ehkä rikkaimman kymmenyksen, joka omistaa 50 % Suomen varallisuudesta ja jonka osuus kasvaa jatkuvasti). Samalla yhteiskuntapolitiikassa korostetaan yhä enemmän erilaisten toimintojen ja institutioiden välineellisiä arvoja itseisarvojen sijaan. Myös ammatillista koulutusta hallinnoidaan yhä enemmän välineenä viime kädessä taloudellisille tavoitteille, ja vähemmän itseisarvoisena kasvatuksena, sivistämisenä ja osallisuuden tukemisena.

 

3. Opiskelijoiden yksilöllisyys ja itseohjautuvuus. Eräs politiikan megatrendeistä on usko kaikkien ja kaikenlaisten yksilöiden kykyyn ja haluun ottaa yhä enemmän vastuuta omasta toiminnastaan sekä sen ohjaamisesta. Ammatillisen koulutuksen reformissa tämä ilmenee siten, että opintopolkuja henkilökohtaistetaan ja joustavoitetaan – kärjistäen sanoen opiskelijat pannaan kokoamaan oma opintiensä itse oppilaitosten tarjoamilta linjastoilta, eikä opiskelijoille haluta enää tarjota valmiita opintopolkuja samalla tavalla kuin aiemmin. Tämän on ajateltu nopeuttavan valmistumista ja työelämään tai jatko-opintoihin siirtymistä, ja opiskelijoiden uskotaan saavan nopeammin sen osaamisen, joka heiltä puuttuu, kun heidän ei tarvitse istua “turhaan” oppitunneilla.

 

Reformin tavoitteet ovat hyviä, kenties välttämättömiäkin, ja oikein toimeenpantuna ne luultavasti parantavat koulutuksen tehokkuutta ja laatua. Ne kuitenkin törmäävät jatkuvasti erilaisiin realiteetteihin. Opiskelijat eivät ole useinkaan niin joustavia ja itseohjautuvia kuin ihanteet edellyttäisivät, eivätkä he hyödy jatkuvista yksilöllisistä valinnoista niin paljoa kuin hyötyisivät pysyvistä ja turvallisista ryhmistä sekä rutiineista. Tehostamisen ja tulosvastuun hengessä oppilaitoksissa joudutaan tekemään toimenpiteitä, esimerkiksi muuttamaan opetusjärjestelyjä ja lisäämään opettajien hallinnollisia tehtäviä, jotka heikentävät opettajien mahdollisuuksia toimia käytännössä reformin tavoitteiden mukaisesti. Työelämäkään ei ole aina valmis ottamaan enempää opiskelijoita ohjattavakseen, eikä opiskelijoille kyetä aina järjestämään riittävää ohjausta työpaikoilla. Ja niin edelleen.

 

Toisin sanoen reformin toimeenpano ei aina kohtaa, huomioi eikä kunnioita sitä todellisuutta, jossa ammatilliset koulut, opettajat ja opiskelijat elävät. Tästä seuraa isoja ja ikäviä ongelmia, joita on puitu myös mediassa viime aikoina. Opettajat turhautuvat ja väsyvät, samoin johtajat ja esimiehet. Opiskelijat eivät saakaan sitä opetusta tai osaamista, jota tarvitsevat. Myöskään työnantajat eivät koe aina saavansa riittävän osaavaa, mutta samalla riittävän edullista työvoimaa.

 

Reformin ongelmat ovat todellisia. Ne eivät kuitenkaaan ratkea sillä, että palattaisiin johonkin kultaiseen aikaan, jolloin asiat olivat hyvin. Se ei ole mahdollista, koska sellaista aikaa ei ole koskaan ollut, eikä sinne päästä takaisin, vaikka olisikin. Ammatillisen koulutuksen ongelmat ratkeavat kahdella tavalla. Ensiksi muuttajien pitää ymmärtää se maailma, jota he haluavat muuttaa. Toiseksi muuttajien pitää järjestää sellaisia prosesseja ja sellaista ohjausta, jota muutoksen aikaansaaminen käytännössä edellyttää. Muutos pitää tehdä itse, tai antaa sen tekijöille riittävät valmiudet ja resurssit tehdä muutos. Muutokseen ei riitä, että kolistellaan toiveiden tynnyriä eli pienissä piireissä muotoiltuja kuvitelmia ja vaatimuksia hyvistä lopputuloksista. Jos näin kuitenkin tehdään, niin kuin Sipilän hallituksella on toisinaan ollut tapana, hyvätkin tavoitteet jäävät toteutumatta. Pahimmassa tapauksessa muutokset sekoittavat aiempia, hyvin toimineita käytäntöjä.

 

Siitä, mihin poliitikkojen ymmärrys tai viitseliäisyys loppuu, on perinteisesti alkanut toimittajien vastuu. Ikävä kyllä ammatillisen koulutuksen reformista on uutisoitu lähes yksinomaan raskaiden ongelmien kautta. Ratkaisuja esiin tulleisiin ongelmiin ei olla esitetty, mikä kertoo myös toimittajien kehnosta kentän tuntemuksesta, kenties myös todellisen kiinnostuksen puutteesta. Julkisuuteen päätyvät tarinat kuvaavat yksittäisten työntekijöiden, opiskelijoiden tai vanhempien kokemaa hätää, mikä on varmasti aitoa ja tarjoaa meheviä klikkiotsikoita. Mutta niin kauan kuin kirjoittelussa ei esitetä kysymystä siitä, kuinka tilanne voidaan ratkaista, eikä eritellä niitä konkreettisia kehityskulkuja, jotka ovat kuhunkin kuvattuun tilanteeseen johtaneet, tällainen journalismi jää pelkäksi toisten hädällä kalastamiseksi. Se on enemmän hyväksikäyttöä kuin todellista välittämistä.

 

Tällainen journalismi jatkaa myös pitkää ammatillisen koulutuksen sivuuttamisen tai jopa väheksymisen perinnettä. Kuka muistaa nähneensä jutun, joka kertoisi siitä, että suurin osa ammattiopiskelijoista valmistuu ja pääsee töihin tai jatko-opintoihin? Siitä, että ammattikorkeakouluissa arvostetaan usein enemmän ammattiin opiskelleita kuin lukiolaisia, koska ammattiopiskelijat osaavat asioita myös käytännössä? Siitä suuresta sitoutumisesta ja osaamisesta, jonka varassa ammatilliset opettajat kaikesta huolimatta toimivat? Monista hienoista ja hyvin toimivista malleista, joissa oppilaitoksen ja alueen yritysten yhteistyö toimii saumattomasti ja kaikkia hyödyttäen? Ylipäänsä siitä pääosin hyvin toimivasta maailmasta, johon reformi kohdistaa muutospaineensa ja joka on ollut olemassa jo kauan ennen reformia?

 

Ammatillisen koulutuksen onnistumiset, hyvät toimintatavat tai sadat tuhannet onnelliset ja osaavat, Suomea ylläpitävät ammattilaiset eivät ole aiemminkaan kiinnostaneet toimittajia eivätkä juuri tutkijoitakaan. Amis on aina nähty pääosin ongelmien kautta. Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että myöskään meneillään olevan reformin yhteydessä ei julkisuuteen osata tuoda muuta kuin uusia ongelmia. Sokeus muulle kuin ongelmille on kuitenkin itsessään iso ongelma ammatillisen koulutuksen yhteiskunnalliselle asemalle ja arvostukselle. Tästä ongelmasta ei voida syyttää Sipilän hallitusta, vaan se on malkana silmässä kaikilla ammatillisen koulutuksen ongelmista kirjoittavilla.