Parisuhteessa vaikeimpia asioita on oppia rakastamaan puolisoaan juuri sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin haluaisi hänen olevan.
Sama pätee journalismiin. On vaikea pitää journalismista, joka ravistelee omia arvoja ja asenteita. Rakastetuimmat toimittajat ovat usein pikkuisen konservatiivisia ja kuvaavat maailman sellaiseksi kuin lehtien ikääntyvä lukijakunta toivoisi sen olevan. Laivat ovat puuta ja miehet rautaa. Pojat poikia ja tytöt herttaisia tanssijatyttöjä.
Faktat voivat silti olla oikein ja kaikki muukin Journalistin ohjeiden mukaista. Lehdistönvapauteen kuuluu vapaus valita juttujen aiheet ja näkökulmat, ja kyllähän maailmasta edelleen niitä puupaattejakin löytyy. Ihmiskunnan edistymisen kannalta ei kuitenkaan ole ihanteellista, että kiihkeimmin rakastetaan näitä sankaritoimittajia, jotka tuudittavat lukijansa turvalliseen nostalgiaan.
***
Tällaisia mietin, kun luin pari viikkoa sitten puhelimestani, että Aamulehti oli poistanut verkkosivuiltaan toimittaja Matti Kuuselan juttuja tarkemmin tutkittaviksi.
Minua tapaus ei järkyttänyt. Näitähän sattuu. Maailmalla sepitettyä journalismia paljastuu aina silloin tällöin. Juttujen poistaminen selvittelyn ajaksi on tavallinen proseduuri ja toimittajan oikeusturvankin kannalta ihan hyvä vaihtoehto.
Keskustelun kiihkeys sen sijaan yllätti. Aamulehden normaalia toimintaa pidettiin jonkinlaisena kunnianloukkauksena tai pyhäinhäväistyksenä, koska kyseessä oli rakastettu sankaritoimittaja. Moni kommentoija tuntui ajattelevan, että Kuuselan subjektiiviset ja kaunokirjalliset tekstit kertoivat elämästä jotain todempaa kuin tavanomainen journalismi.
***
Mieleeni palasi raskas syksy 2016, jolloin olin JSN:n puheenjohtaja. Neuvosto antoi silloin Aamulehdelle langettavan päätöksen kantelusta, joka kohdistui juttuun ”Mitä muka tiedämme venäläisistä naisista? Toimittaja Matti Kuusela etsi käsiinsä pahimman kaikista”. Langettava tuli ainoastaan siitä, miten jutussa esitettiin tunnistettavissa olevia lapsia, mutta neuvosto sai niskaansa vihamyrskyn.
Erityisesti muistan silloisen Aamulehden päätoimittajan Jouko Jokisen Facebook-ryöpytyksen, jota komppasi suuri määrä mediapomoja. Moni heistä on nyt ollut kiinnostavasti mukana Kuuselan tuomitsemiskuorossa.
Jokisen mukaan JSN ei tunnistanut ”parasta mahdollista laatujournalismia”.
”Kirjoitus kuvaa maailmaa kohtisuoraan, sievistelemättä. Maailmassa nyt vain on sekä huoria että tanssivia pikkutyttöjä. Suomessakin”, Jokinen kirjoitti ja jatkoi: ”JSN:n päätöksen mukaan samassa jutussa ei voisi kertoa näistä kahdesta naiseuden ääripäästä.”
***
Sieltähän se tuli: Naiset ovat neitsyitä tai huoria – tai jotain siltä väliltä. Monessa sivistysmaassa tällaisen sanominen ei nykypäivänä olisi mahdollista. Suomessa siitä saa selkään taputtelua ja Yleisradion päätoimittajan paikan.
Samalla tuli selväksi, miksi voimakkaan subjektiivista journalismia tai suoranaista sepittämistä rakastetaan niin kiihkeästi. Se tuntuu hyvältä ja oikealta, koska se värittää maailman lukijan omien konservatiivisten asenteiden mukaiseksi. Se tuo mieleen mukavia muistoja lapsuudesta, mutta oikeuttaa samalla vanhentuneita ennakkoluuloja ja valta-asetelmia.
Värittäminen voi tehdä maailmasta mukavamman, mutta journalismin totuudenmukaisuutta se heikentää.
***
Kun Kuusela ja valokuvaaja Emil Bobyrev ovat mielestään löytäneet etsimänsä, Sortavalan rumimman huoran Marinan, tämä kieltäytyy haastattelusta.
”- Olen erittäin onnellinen, että hän kieltäytyi. Kaikki on nyt paremmin, kun emme tiedä vaan vain arvailemme, tuumaa Emil venäläisellä logiikalla.
Se on totta. Kaikki on nyt paremmin, kauniimmin. Koska emme tiedä”, Kuusela kirjoittaa.
