Janne Seppänen. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom kirjoittaa Helsingin Sanomissa (27.1.) siitä, kuinka tutkijoihin sosiaalisessa mediassa kohdistettu vihapuhe, uhkailu ja maalittaminen saavat aikaan paljon pahaa. Hän myös kertoo, kuinka Helsingin yliopisto on kehittänyt toimintamalleja tutkijoiden tukemiseksi, mutta toteaa itsekin niiden olevan ”vain laastari”.
Kirjoitus on voimaton. Ikään kuin rehtori pyytäisi häiriköitä olemaan kiltisti. Jos yliopistot – Helsingin yliopisto mukaan lukien – suhtautuisivat asiaan tiukemmin, ne ryhtyisivät määrätietoisiin toimenpiteisin etenemällä vaikkapa kolmeen suuntaan.
Akuutein asia on laittaa somehäirintään puuttumisen prosessit kuntoon. Yliopistoilla pitäisi olla jatkuva valmius reagoida tavalla, joka ottaa kuormaa pois häirinnän kohteeksi joutuneelta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi esihenkilöiden valmentamista, työturvallisuuden kehittämistä ja häirityn oikeutta saada välittömästi tukea.
Se tarkoittaa myös sitä, että joku muu hoitaa viestinnän häiritsijän kanssa kuin häiritty. On eri asia saada kehotus lopettaa häirintä sen kohteelta kuin juristilta, joka tuo esiin toiminnan jatkumisen mahdolliset oikeudelliset seuraamukset. Tällöin häiritsijä ei törmää yksittäiseen tutkijaan vaan omaa toimintaansa suojelevaan instituutioon.
Kaikki tämä vaatii tietenkin resursseja. Jos yliopistot investoivat kymmeniä miljoonia tietoturvaan ja fyysisten tilojen vartioimiseen, niin miksei sitten kaikkein tärkeimmän pääomansa eli tutkijoiden työn suojelemiseen?
Toinen etenemissuunta on poliittinen. Lindblom ei kirjoituksessaan mainitse sanallakaan kahta asiaa: maalittamisen kriminalisointia ja sen muuttamista asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi. Kumpikin ottaisi taakkaa pois tutkijoilta.
Asiasta on tehty laajoja selvityksiä, ja se oli Sanna Marinin hallituksen pöydällä. Nykyinen hallitus kuitenkin kuoppasi hankkeen. Akava ja monet muut tahot ovat edelleen lainmuutosten takana. Yliopistojen johdosta soisi löytyvän rohkeutta asettua julkisesti vaatimaan lainsäädännöllisiä muutoksia, vaikka ne ovatkin poliittisesti delikaatteja asioita.
Kolmanneksi kannattaisi painottaa sitä, että häirintä kohdistuu yksittäisen tutkijan ohella nimenomaan yliopiston instituutioon. Maalittajat ja uhkailijat sabotoivat yliopiston toimintaa ja vaikeuttavat sen suoriutumista lakisääteisistä velvoitteistaan: tutkimuksesta, opetuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta.
Tästä avautuu oma monimutkainen juridinen problematiikkansa, josta kannattaisi avata laaja keskustelu. Millaisia rikosnimikkeitä tällaiseen sabotointiin voitaisiin soveltaa?
