Anu-Hanna Anttila
Jos luulette, että Jonathan Swiftin Gulliverin matkat kääpiöiden ja jättiläisten luo (1726/1953) on vain lastenkirja, olette väärässä. Sitä vain se ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Teos edustaa irlantilaissyntyisen Swiftin tarkkasilmäistä poliittista pilaa ja purevaa kritiikkiä. Poliittisen satiirin ydin on kirkas: pilkka ja iva eivät osu jättiläisiin tai kääpiöihin yhteiskunnallisina, alistettuina vähemmistöinä, vaan asetelma on allegorinen. Näiden ja muiden hahmojen takaa löytyvät tuolloisen Britannian poliittiset ja uskonnolliset vallankäyttäjät. Tämän aikalaiset ymmärsivät.
Kritiikin kohteena oli poliittinen valta, erityisesti liberaalipuolueen Whigin harjoittama politiikka. Vaikka whigit muun muassa edistivät äänioikeuden laajentamista ja vastustivat orjuutta, eivät sen kaikki poliittiset toimet kestäneet päivänvaloa. Yhtälailla politiikan kulisseissa jo tuolloin maan toisena pääpuolueena hääri konservatiivisen Toryn väki. Gulliverin retkissä kuvattu lilliputtien hölmöily olikin näin brittien ja erityisesti Whig-puolueen valtapoliittista typeryyttä.
Lilliputtien maan keisari, pääministeri ja ilmiantajat saavat tuta, kun moraalista kestävyyttä kysytään. Näin ollen, kun Gulliver törmää lilliputtien pompöösiyteen ja typeryyteen, Swift luo kuvan erityisesti kansan ja vallanpitäjien välisestä suhteesta. Hän osoittaa, että näiden ajattelu- ja toimintatapojen välillä on moraalisesti kestämätön kuilu. Swiftin elämäkerrassa (1918) Yrjö Hirn toteaa osuvasti, että Swift oli satiirikkona ja ajattelijana ”demokraattisempi ja lähempänä kansaa kuin useimmat aikalaisistaan”.
Swiftin kritiikin säilä pistää myös Englannin Anglikaaniseen kirkkoon, jonka harjoittamat toimet kohdistuivat katolisiin. Eritoten Swiftin toinen kirja, Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (1729/1998), on hurja. Vaatimaton ehdotus on eufemismi – siis kaikkea muuta kuin vaatimaton ja sisällöltään suorastaan pöyristyttävä.
Suurvaltapolitiikasta kärsineen Irlannin kohtalona oli olla Britannian kolonna, jonka ahdinko ei emämaan vallanpitäjiä juuri kiinnostanut. Senpä vuoksi Swift muina miehinä ehdottaa, että Irlannin lapset voitaisiin saattaa ruokapöytään pääproteiininlähteeksi, kärsihän kansa nälkää. Vuodenikäinen ”hyvin imetetty terve lapsi” on ”mitä ravitsevinta, herkullisinta ja terveellisintä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna, paistettuna kuin keitettynäkin”. Näin kätevästi liikaväestöongelma, imeväiskuolemat ja aborttikysymys tulisivat ratkaistuksi samalla kuin köyhyys ja nälänhätäkin. Vaatimatonta ehdotusta noudattaen myös brittihallitsijoita hiertänyt uskonongelma poistuisi, kun paavinuskoiset hupenisivat silmissä.
Swiftin huumori on sysimustaa ja osuu kohteisiinsa. Jos kansaa ei oteta vakavasti ja kansanosia kohdella yhdenvertaisina, on syytä kyseenalaistaa vallanpitäjien moraalinen oikeutus valtaan. Tai jos kansan kokemaan nälkään ja köyhyyteen ei yhteiskunnallisesti ja poliittisesti puututa, on koettu kärsimys yhtä epäinhimillistä kuin ”vaatimattoman ehdotuksen” toimet.
Poliittiseksi pilaksi ja vallan kritiikiksi Swiftin tekstit tunnistaa siitä, että niissä ollaan heikomman puolella. Swiftiä lukemalla voi harjoittaa poliittisen satiirin lukutaitoa, jossa olennaisinta on ymmärtää, kenelle ja kenen kanssa nauretaan – ja miksi.
