30 vuodessa maailman ympäri
Osa 1: Tieteellisten toimittajien pitkä marssi järjestäytymisen puolesta
Vesa Niinikangas
Suomen tiedetoimittajat ry perustettiin Säätytalossa Helsingissä 20. maaliskuuta 1985. Kokoukseen osallistui 34 tieteen tiedotuksen ammattilaista, jotka työskentelivät tieteellisten julkaisujen toimittajina, toimittajina sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa ja televisiossa tai tiedottajina korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa. Yhdistyksen kasvunäkymiä pidettiin hyvinä, sillä pelkästään tieteellisten julkaisujen toimittajia arvioitiin olevan yli viisisataa.
Yhdistyksen perustajat hylkäsivät ammattikiltamaiset tai aihealueisiin liittyvät järjestäytymisperiaatteet. He halusivat mukaan kaikki tiedeviestintää tekevät ammattilaiset. Yhdistäväksi tekijäksi tuli ammatin sijasta tieteen viestintäprosessi. Se oli epäilemättä radikaali ajatus, joka edellytti esittäjiltään näkemyksellisyyttä ja taitoa viedä ideansa läpi.
Ennen kuin päästiin oman yhdistyksen perustamiseen, tieteellisten julkaisujen toimittajien oli kuljettava pitkä matka. Ensimmäisen kerran he yrittivät järjestäytyä jo vuonna 1974. Heille yhdistyksen perustaminen oli luontevaa, sillä järjestäytymisellä oli pitkä traditio tieteellisessä toiminnassa. Korkeakoulujen ja yliopistojen tiedottajat olivat kehittäneet yhteistoimintaa verkostona, ja tiedejournalistit alkoivat järjestää klubi-iltoja. Oli osittain sattumaa, että nämä tieteen tiedotuksen ammattilaiset löysivät toisensa vuoden 1984 lopussa ja alkoivat luoda yhteistä järjestöä.
Tieteellisten seurain valtuuskunnan entinen tiedotuspäällikkö Jan Rydman on todennut, että Suomessa tapahtui tiedevalistuksen suuri murros 1970- ja 1980-luvulla. Tiede alkoi purkautua laajalla rintamalla ulos kammiostaan kohti yhteiskuntaa, mikä osaltaan loi edellytyksiä myös tiedetoimittajien järjestäytymiselle. Silloin syntyivät tiedettä popularisoivat lehdet Tähdet ja avaruus, Tiede 2000, Terveys 2000 ja Tieteen kuvalehti, ja tiedeyhteisö ryhtyi julkaisemaan Tieteessä tapahtuu -lehteä ja muita monitieteistä keskustelua edistäviä lehtiä. Laajalle yleisölle suunnattu Tieteen päivät -tapahtuma alkoi, ja Suomeen perustettiin kaksi tiedekeskusta – Heureka Vantaalle ja Tietomaa Ouluun. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus aloitti tietokirjoittajakoulutuksen ”tiedonjulkistamisen edistämiseksi ja tutkimustiedon levittämiseksi” vuonna 1982. Tutkijoiden käynnistäminä syntyi useita tutkimustietoa julkaisevia erikoiskustantamoja.
Väitöskirjan kirjoittaminen herätti Paul Fogelbergin kiinnostuksen tieteen tiedottamiseen
Tieteellisten toimittajien järjestäytymisen kantavana voimana oli alusta lähtien maantieteilijä Paul Fogelberg, josta tuli Helsingin yliopiston maantieteen professori ja vararehtori. Järjestäytymispyrkimysten taustalla olivat 1970-luvun huima kirjapaino- ja ATK-tekniikan kehitys ja niitä seurannut kustannusten nousu, jotka ajoivat tieteellisten seurojen perinteisen kaavamaisen ja vanhakantaisen julkaisutuotannon kriisiin. Käsikäyttöiset monistuskoneet vaihtuivat nopeasti sähköisiin kopiokoneisiin, joiden avulla alettiin tehdä edullisesti monenlaisia monistesarjoja, joita sittemmin kutsuttiin harmaaksi kirjallisuudeksi. [1]
Vuonna 1970 Fogelbergin väitöskirjan ohjaaja, professori Veikko Okko pyysi häntä maantieteellisen aikakauskirjan Terran toimittajaksi. Fogelberg oli opiskellut tiedotusoppia, mutta hänellä ei ollut kokemusta lehdenteosta. Hän tunsi entuudestaan lehden kaksi edellistä toimittajaa ja oli päässyt läheltä seuraamaan heidän työskentelyään. Molemmat – kustannustoimittaja Jussi Keinänen ja maantieteilijä Kerkko Hakulinen – olivat kehittäneet lehteä ja toimitustyötä. Keinänen uudisti lehden ulkoasun ja alkoi julkaista pääkirjoituksia ja tehdä teemanumeroita. Hakulinen toi lehteen kielenhuollon, ja hän alkoi korjata aktiivisesti artikkelien kieliasua. [2]
Uudistukset olivat järkyttäneet lehteen kirjoittavien etabloituneiden tutkijoiden mielenrauhaa, ja uudelta toimittajalta odotettiin rauhallisempaa otetta. Paul Fogelberg asemoi itsensä toimittajana Keinäsen ja Hakulisen välimaastoon. Hänelle on ollut tärkeää, että toimittajan työn kautta pyritään laadunvarmistukseen. Asiantuntijatarkastuksesta eli vertaisarvioinnista tuli vähitellen yhä tärkeämpi osa toimitusprosessia ja julkaisujen laadun kehittämistä. ”Minusta on ollut hyvin tärkeä asia, että objektiivisesta ennakkotarkastuksesta on tullut normi”, Fogelberg toteaa.
Fogelberg alkoi kiinnostua tieteen tiedotuksesta ryhtyessään tekemään väitöskirjaa. Siihen vaikutti ennen kaikkea publish or perish -kaava: piti kirjoittaa ja saada juttu painetuksi. Jutun sanoman välittämisellä tiedontarvitsijalle ei ollut juurikaan merkitystä, ja viestinnällinen puoli jäi toimitustyössä taka-alalle. ”Yliopistomaailmassa katsottiin siihen aikaan vielä nurkkakuntaisesti, että pitää saada sulkia hattuun ja että kun asiantuntijat arvioivat viran hakijaa, hänellä piti olla tarpeeksi painettuja juttuja”, Paul Fogelberg kertoo.
Suomalaiset toimittajat tapasivat Sigtunassa ja Lontoossa mutta eivät Suomessa
Geologian tutkimuskeskuksen tietopalvelun toimistopäällikkö Marjatta Okko veti Paul Fogelbergin mukaan Sigtunassa Ruotsissa toukokuussa 1973 pidettyyn pohjoismaiseen toimittajaseminaariin. Verkostoitumisen näkökulmasta kiinnostavaa – sattumaa tai ei – on, että Marjatta Okko oli professori Veikko Okon puoliso.
Marjatta Okko oli 1950-luvun lopulla tutustunut uppsalalaiseen paleobiologian tutkijaan Anders Martinssoniin, joka arvioi hyvin kriittisesti silloisia tieteellisiä julkaisuja. Niissä julkaistiin hänen mielestään ”aivan liian paljon sisällöltään triviaaleja ja kielellisesti huonoja kirjoituksia eikä kotimaisten tieteellisten aikakauslehtien laadussa ollut muuta hurrattavaa kuin painopaperin laatu”, Okko kertoo. Martinssonin perusteltu kritiikki johti osaltaan siihen, että Ruotsin tiedehallinnossa alettiin kiinnittää huomiota tieteellisen julkaisemisen talouteen jo 1960-luvun puolimaissa. Martinsson oli käytännössä jo osoittanut, miten laatua ja kustannussäästöjä saadaan aikaan jäntevän toimitustyön avulla. Ruotsin aloitteesta tieteellinen julkaiseminen otettiin pohjoismaisen yhteistoiminnan piiriin, ja Marjatta Okko valittiin edustamaan Suomea. [3]
Sigtunan seminaarissa Okko tutustutti Paul Fogelbergin Anders Martinssoniin, joka oli edennyt Uppsalan yliopiston professoriksi. ”Hän oli Kerkko Hakulisen linjoilla toimiva ja erittäin innovatiivinen toimittaja. Hän puhui siitä, että meitä vaivaa monumentaalijulkaiseminen. Kirjoittajalle on tärkeintä, että hän saa hienosti painetun kirjan, jonka voi panna hyllyyn monumenttina, mutta mitä siinä sanotaan ei ole keskeistä. Pidin Martinssonia mentorinani, ja opin häneltä paljon”, Fogelberg kertoo.
Martinssonin avulla Fogelbergin verkosto alkoi nopeasti laajentua, sillä tämä veti hänet eurooppalaiseen Editerra (European Association of Earth Science Editors) -nimiseen geotieteiden toimittajajärjestöön, johon kuului lähinnä ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja hollantilaisia tieteellisiä toimittajia.
Sigtunan seminaariin osallistui myös neljä muuta tieteellistä toimittajaa Suomesta, mutta he eivät olleet tavanneet toisiaan aikaisemmin. Saman vuoden heinäkuussa kolme suomalaista tieteellistä toimittajaa olivat tavanneet niin ikään sattumalta kokouksessa Lontoossa. He totesivat, että yhteisiä keskustelunaiheita ja ratkottavia ongelmia oli paljon. He päättivät tehdä jotakin, että suomalaiset tieteelliset toimittajat voisivat tavata kotimaassakin.
Paul Fogelberg ja Acta Polytechnica Scandinavican entinen toimittaja Riitta-Maija Leppälä kutsuivat koolle tieteellisten toimittajien neuvottelukokouksen marraskuussa 1973. Tavoitteena oli keskustella, olisiko ”tarpeen muodostaa jokin organisaatio tai ryhmä, joka voisi toimia asiantuntijaelimenä tieteellistä toimitustyötä koskevissa asioissa”. Yhteisiä ongelma-alueita oli paljon keskinäisten kontaktien niukkuudesta ja toimittajan työn aliarvostuksesta julkaisusarjojen kehittämiseen, kirjoittajakoulutuksen järjestämiseen ja painotekniikan tuntemisen lisäämiseen. [4]
Marjatta Okko oli kutsuttu puhujaksi kokoukseen. Hänen esityksensä otsikko oli pitkä mutta lupaava: ”Suomen kirjallisuuspalvelun seura ja sen toiminnan niveltyminen tieteellisten julkaisujen toimitustyöhön”. Seminaari päättikin tutkia tätä mahdollisuutta, ja Fogelberg, Leppälä ja Pekka Isoviita neuvottelivat siitä seuraavana vuonna Suomen kirjallisuuspalvelun seuran edustajien kanssa. [5] Okon mukaan ”tieteellisten toimittajien vähäiset yritykset järjestäytyä silloisen kirjallisuuspalvelun seuran puitteissa eivät saavuttaneet vastakaikua. Seurassa kiinnostus suuntautui muunlaiseen tiedonvälitykseen. Tieteellinen toimitustyö oli ei-kenenkään-maata.”
Vuonna 1974 Fogelbergille tarjottiin toimittajan tehtävää yhteispohjoismaisessa kvartääritutkimuksen Boreas-lehdessä. Seuraavana vuonna Marjatta Okko järjesti Lammin biologiselle asemalle Editerran vuosikokouksen, jossa Fogelberg valittiin yhdistyksen hallitukseen. Vuonna 1976 Editerra alkoi tehdä yhteistyötä ELSE (European Life Science Editors’ Association) -nimisen yhdistyksen kanssa. Molemmat yhdistykset oli perustettu vuonna 1968. Paul Fogelberg nousi Editerran varapuheenjohtajaksi, ja kun vuonna 1982 Editerra ja ELSE yhdistyivät, hänestä tuli uuden yhdistyksen EASEn (European Association of Scientific Editors) varapuheenjohtaja. Vuosina 1991-94 hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana.
Toinen yritys yhdistyksen perustamiseksi
Tieteellisten toimittajien vuonna 1973 aloittama työ toimittajien koulutuksen puolesta alkoi tuottaa tuloksia vuosikymmenen lopussa. Helsingin yliopistossa järjestettiin kokeilumielessä kolmepäiväinen kurssi tieteellisten julkaisusarjojen ja lehtien toimittajille vuonna 1980, ja suuren kiinnostuksen vuoksi kurssi uusittiin seuraavana vuonna.
Kursseista saadun palautteen ja oman kansainvälisen kokemuksensa innoittamana Fogelberg oivalsi, että aika alkaa olla kypsä tieteellisten toimittajien järjestäytymiselle, ja hän sai nopeasti tukea kollegoiltaan. Vuonna 1981 hän alkoi valmistella tieteellisten toimittajien kokoontumista Helsingin yliopiston Lammin biologiselle asemalle. Saadakseen hankkeelle taloudellista ja henkistä tukea, hän otti yhteyttä Suomen Akatemian luonnontieteellisen toimikunnan jäseneen Ossi Lindqvistiin. Tämän rohkaisemana hän laati hakemuksen luonnontieteelliselle toimikunnalle syyskuun alussa 1981.
Fogelberg muistutti hakemuksessaan, että ”tieteellisen julkaisusarjan toimittaja (eli lyhyesti tieteellinen toimittaja) tekee aivan erilaista työtä kuin viikko- tai päivälehden tiedetoimittaja. Tieteellinen toimittaja julkaisee yleensä primaaritutkimusta tai toimittaa tiedeyhteisölle tarkoitettua aikakauslehteä, tiedetoimittaja ottaa näistä tietonsa ja esittää ne popularisoituina ”suurelle yleisölle”. Nyt suunniteltu kokous on tarkoitettu nimenomaan tieteellisille toimittajille, mikä ei tietenkään sulje pois tiedetoimittajienkin kutsumista siihen.”
Tiede 2000 -lehden päätoimittajana toimineen Jali Ruuskasen mukaan tuolloin joissakin lehdissä, radiossa ja vapaina toimittajina työskenteli muutama tiedejournalisti. ”Heistä nostaisin esiin filosofian tohtori Reino Tuokon ja diplomi-insinööri Pertti Jotunin, jotka olivat monien kaltaisten esikuvia”, Ruuskanen kertoo. [6] Tieteelliset julkaisut ovat tiedetoimittajille tärkeitä tiedonlähteitä sekä aiheiden että asiantuntijoiden löytämisessä, mutta tiedetoimittajan toimenkuva oli jo tuolloin laajempi. Siihen kuului myös kaikenlaista tieteen seuraamista ja verkostojen rakentamista.
Toimikunta vakuuttui seminaarin tarpeellisuudesta ja antoi sille tukensa. Tuki näkyi myös symbolisesti siinä, että Suomen Akatemian keskustoimikunnan puheenjohtaja Kai Otto Donner avasi kokouksen.
Keskeinen kysymys oli, onko olemassa yhteisiä tarpeita ja kiinnostusta yhdistyksen perustamiseen. Seminaari järjestettiin Suomen Akatemian ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan tuella keväällä 1982, ja siellä valittiin työryhmä pohtimaan jatkotoimia. Siihen kuuluivat professori Paul Fogelberg Helsingin yliopistosta, tutkija Kerttu Tirronen VTT:stä, toimittaja Seppo Oja Metlasta, dosentti Samuli Panelius Helsingin yliopistosta, suunnittelija Maija-Liisa Toikka Suomen Akatemiasta, toiminnanjohtaja Per-Edvin Persson Tieteellisten seurain valtuuskunnasta sekä tiedotussihteeri Ilkka Peräsalo Helsingin yliopistosta.
Työryhmä ehdotti toisen seminaarin järjestämistä Lammilla 23.-24. lokakuuta 1984. Seminaari saavutti valtavan suosion, mutta yli 80 ilmoittautuneesta voitiin tilojen rajallisuuden vuoksi ottaa mukaan vain 60. Seminaarin keskeiseksi aiheeksi nousi tieteellisten toimittajien yhteistyö, mutta siellä käsiteltiin myös toimittajan roolia ja julkaisutoiminnan käytännön kehittämiskysymyksiä.
Paul Fogelbergille tieteellisten toimittajien yhdistyksen esikuvana oli vuonna 1982 perustettu hollantilainen toimittajayhdistys WERK (Wetenschappelijke Redacteurenkring), jonka johtohahmoja oli Elsevierin kustannustoimittaja Arie Manten. He olivat tutustuneet Editerran hallituksessa. ”Oli myös skandinaavisia yrityksiä perustaa toimittajayhdistyksiä, mutta jostakin syystä ne eivät onnistuneet”, Fogelberg kertoo. Manten kutsuttiin pitämään Lammin seminaarissa esitelmät tieteellisten julkaisujen toimittamisesta ja tieteellisten toimittajien yhdistystoiminnasta. Hollannissa tieteelliset toimittajat, tiedottajat ja journalistit olivat järjestäytyneet eri yhdistyksiin. Ne tekivät kuitenkin yhteistyötä muun muassa julkaisemalla yhteistä lehteä.
Kerttu Tirrosen mukaan Mantenin esitykset herättivät vilkasta keskustelua. ”Hollantilaisten myönteiset kokemukset ja omat tarpeet kannustivat nimeämään yhdistyksen valmistelutyöryhmän. Loppukeskustelussa pohdittiin toimittajien yhteistyön muotoja”, Tirronen kirjoittaa. [7]
Tieteellisten toimittajien yhdistyksen lyhyt historia
Lammin seminaarin osallistujat valitsivat Paul Fogelbergin, Kerttu Tirrosen ja Per-Edvin Perssonin valmistelemaan ”yhteistyötä harjoittavan yhdistyksen perustamista”. Ryhmän jäsenet edustivat tieteellistä julkaisutoimintaa, joten heille oli luontevaa aloittaa työ selvittämällä kyselyn avulla suomalaista tieteellistä julkaisutoimintaa ja toimitustyötä.
Parin viikon kuluttua Paul Fogelberg oli saanut valmiiksi tieteellisten toimittajien yhdistyksen ensimmäisen sääntöehdotuksen. Yhdistyksen nimeksi hän ehdotti Suomen tieteelliset toimittajat ry:tä, ja sen ”jäseneksi voi liittyä henkilö, joka toimii tieteellisen julkaisusarjan toimittajana tai julkaisijana tai jossakin tieteellisen tiedonvälityksen muussa tehtävässä”. Yhdistyksen tarkoituksena on ”edistää julkaisemista ja tiedonvälitystä tieteen piirissä korostamalla tieteellisen toimittajan roolia julkaisuprosessin suunnittelijana ja toimeenpanijana sekä pyrkimällä kehittämään toimittajien taitoja.”
Hallituksessa olisi yhdeksän jäsentä, ja hallituksen jäsenten kaudet olisivat kolmevuotisia. Puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri valittaisiin vuodeksi kerrallaan syksyllä pidettävässä vaalikokouksessa, ja erovuorossa olisi vuosittain kaksi muuta hallituksen jäsentä. Fogelbergin mielestä oli tärkeää, että puheenjohtajan kausien määrää rajattaisiin. ”Minulla oli kokemuksia vastaavista yhdistyksistä, joissa puheenjohtaja – arvovaltainen herra – istuu paikallaan vuodesta toiseen. Kukaan ei kehtaa tuoda vastaehdokkaita, eikä kukaan kehtaa asettua ehdokkaaksi. Näin stagnaatio jatkuu, kun puheenjohtaja ja hallituksen jäsenet eivät väisty paikoiltaan. Tämä kohta säännöissä oli minun aloitteestani”, Fogelberg kertoo.
Fogelberg, Persson ja Tirronen käsittelivät sääntöjä Säätytalolla marraskuun loppupuolella. Uusi versio lähetettiin Lammin seminaarin järjestäjille ja vasta nimitetylle työoikeuden professori Kari-Pekka Tiitiselle. Säätytalo oli tuohon aikaan tieteellisten seurojen käytössä, ja oli symbolista, että tieteellisten toimittajien yhdistyksen syntysanoja kirjoitettiin juuri siellä. Työryhmä arvioi, että perustava kokous voitaisiin kutsua koolle helmikuussa ja että kutsu lähetettäisiin noin 300 henkilölle.
Työryhmä keskusteli jäsenkriteereistä ja pohti, pitäisikö yhdistyksellä olla yhteisöjäseniä, kunniajäseniä tai kirjeenvaihtajajäseniä. Yhteisöjäsenyys päätettiin ottaa mukaan, ja samalla kirjattiin, että hallituksen jäsenten tulee olla yhdistyksen varsinaisia jäseniä.
Työryhmän kokouspapereiden marginaalista löytyy merkintä: Tiedetoimittaja-klubi. Paul Fogelberg kirjoitti työryhmänsä jäsenille 20. joulukuuta, että ”tieteen popularisoijat, sanomalehtien tiedetoimittajat (n. 30 henkeä) puuhaavat myös omaa järjestöään”. Hän antoi heille joulunpyhiksi pohdittavaksi kysymyksen: ”Mitä mieltä olette ajatuksesta ottaa popularisoijat mukaan saman katon alle?” Fogelberg itse oli jo siinä vaiheessa alkanut vakuuttua siitä, että uuden yhdistyksen tulee kerätä kaikki tieteen tiedotuksen ammattiryhmät yhteen.
Paul Fogelberg otti samana päivänä yhteyttä Tiede 2000:n päätoimittaja Jali Ruuskaseen ja Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Jukka-Pekka Lappalaiseen, ja hän lähetti heille tulevan yhdistyksen sääntöluonnoksen. Lappalainen oli lomalla tammikuun alkuun saakka, mutta Fogelberg onnistui tavoittamaan puhelimitse Ruuskasen, joka oli kiinnostunut voimien yhdistämisestä.
Tiedottajat verkostoituivat mutta eivät perustaneet yhdistystä
Helsingin yliopiston tiedotuspäällikkönä vuosina 1974-81 toiminut Jukka-Pekka Lappalainen kertoo, että korkeakoulutiedottajilla oli ollut jo pitkään aktiivista yhteistoimintaa, mutta he eivät perustaneet yhdistystä vaan toimivat käytännön yhteistyötä tekevänä verkostona. Verkoston puheenjohtajana toiminut Tampereen yliopiston tiedotuspäällikkö Timo Malmi muistelee, että he eivät halunneet ryhtyä oman yhdistyksen perustamisen vaatimaan paperisotaan. [8]
Tiedottajilla oli vuosittain tapaamisia ja koulutustilaisuuksia, ja he olivat suuntautuneet yhteistyöhön pohjoismaisten kollegojen kanssa. Monet heistä olivat samalla yliopistojensa tiedotusaineiston ja tiedotuslehtiensä toimittajia. Lappalaisen mukaan kaikilla oli tai ainakin olisi pitänyt olla yhteydet oman alueensa joukkoviestimiin ja erityisesti niissä mahdollisesti oleviin korkeakoulu- ja tiedeasioita käsitteleviin toimittajiin.
Timo Malmi kertoo, että korkeakoulutiedottajat tekivät yhdessä matkoja muun muassa Trondheimiin ja Århusiin. Helsingin yliopiston tiedotuspäällikkö Rauno Vellingin johdolla he kävivät Tallinnassa ja Tartossa. Viron päätoimittajayhdistyksen kanssa he järjestivät seminaarin, jossa puhuivat muun muassa Lennart Meri ja monet muut uudelleen itsenäistyneen Viron tulevat johtohenkilöt. Verkosto julkaisi Korkeakoulutiedottaja-lehteä, johon he yhdessä haastattelivat muun muassa silloisia opetusministereitä. Turun yliopiston nuorena kuolleen tiedottaja Jorma Rakkolaisen työn innoittamana korkeakoulutiedottajat perustivat tunnustuspalkinnon, jota oli tarkoitus jakaa ansioituneelle tieteen tiedottajalle tai yhteisölle. Palkintoreliefin suunnitteli professori Pentti Papinaho. ”Se oli pronssia, painava ja 40 cm korkea, ja siinä oli Unto Kupiaisen Teinilaulun säe ”hiven lyyryssä kiiltää kulta”, Malmi muistelee.
Tiedetoimittajien klubi ehti tuskin aloittaa
Kun suomalaiset tiedejournalistit alkoivat keskustella yhteistoiminnasta, muualla Pohjoismaissa kollegat olivat jo järjestäytyneet. Norjassa oli Norsk forering for forskningsjournalister, Ruotsissa Svenska föreningen för vetenskapsjournalistik ja Tanskassa Danske viderskabsjournalisters klub. Belgian, Britannian, Hollannin, Italian, Itävallan, Ranskan ja Saksan tiedetoimittajajärjestöt olivat perustaneet eurooppalaisen yhteistyöjärjestön EUSJA:n Brysselissä jo keväällä 1971. Sen tärkeänä tavoitteena oli saada Länsi- ja Itä-Euroopan tiedetoimittajat tutustumaan toisiinsa.
Tieteellinen tieto oli alkanut kiinnostaa suomalaisia, mistä olivat osoituksena muun muassa vuonna 1980 perustetun Tiede 2000 -lehden kasvava levikki, suurten sanoma- ja aikakauslehtien lehtien tiedejutut, Yleisradion tiedeohjelmat ja Mainos-TV:n kuukausittainen tekniikan tietouden palaveri. Yliopistot olivat alkaneet kouluttaa tutkijoita kohtaamaan median. [9]
”Tieteestä kirjoittavia radiossa, tv:ssä ja lehdistössä koetettiin saada vapaamuotoisiin kokoontumisiin”, kertoo silloinen tv:n kulttuuritoimittaja, Prisman tuottaja Marjaleena Lampela. Tapaamisiin pyydettiin niitä, jotka olivat kirjoittaneet tieteestä, ympäristöstä ja lääketieteestä. Mukana olivat ainakin Helsingin Sanomista Risto Varteva ja Antti Vahtera, Tiede 2000 -lehdestä Jali Ruuskanen ja Tuula Koukku, Suomen kuvalehdestä Juhani Virkki, Uuden Suomen vakituinen avustaja Kimmo Pietiläinen ja Aamulehdestä Helka Kähkönen. [10]
Tuula Koukku kertoo, että ryhmä määritteli itsensä tiedetoimittajien klubiksi. Tarkoitus oli kokoontua vapaamuotoisesti ”esimerkiksi nelisen kertaa vuodessa johonkin ravintolan kabinettiin viinilasin ääreen rupattamaan alan kuulumisista ja parantamaan tiedejournalismia. Ideana oli myös jakaa ruusuja ja risuja toistemme töistä”, Koukku muistelee. Klubi lopahti kuitenkin pian ”juuri tuon perustettavan yhdistyksen takia”. Koukun mukaan hänen aikanaan klubissa ei puhuttu yhdistyksen perustamisesta. [11]
Jali Ruuskanen kertoo, että hän oli sanomalehtien tiedetoimittajien kanssa perustamassa omaa yhdistystä, kun he saivat tietää, että Lammilla lokakuussa 1984 oli päätetty perustaa tieteellisten toimittajien yhdistys. Hän ei tiennyt siinä vaiheessa, olivatko tiedottajat mukana hankkeessa tai olisiko heillä aikeita perustaa omaa yhdistystä. [12]
Jukka-Pekka Lappalainen oli samoilla linjoilla Jali Ruuskasen kanssa, että ”kaikki alan voimat pitää saada yhteen”. Hän piti ainoana järkevänä toiminta-ajatuksena koota eri alueilla toimivat tieteen tiedottajat yhteen yhdistykseen, jossa voisi olla ”eri alueille sijoittuvia osastoja, jaostoja tai muita erityiselimiä, eri jäsenryhmien mahdollisten tarpeiden mukaan”. [13]
’Tiedetoimittaja’ yhdistää tieteen tiedotuksen ammattilaiset
Fogelbergin, Perssonin ja Tirrosen työryhmään kutsuttiin mukaan Jukka-Pekka Lappalainen, Ilkka Peräsalo ja Jali Ruuskanen, ja siten tämä ”väliaikainen työryhmä” edusti tieteellisten toimittajien lisäksi lehtien tiedetoimittajia ja tiedottajia. Fogelberg ja Peräsalo laativat seuraavan sääntöehdotuksen, jonka pohjalta Ruuskanen teki 1. helmikuuta 1985 päivätyn uuden version. Tässä vaiheessa perustettavan yhdistyksen nimi oli vaihtunut ja jäsenpohja laajentunut.
Kahdessa ja puolessa kuukaudessa yhdistyksen nimi oli kehittynyt muotoon Suomen tiedetoimittajat ry. Kerttu Tirrosen mukaan tiedetoimittajan nimikettä ei tunnettu tuolloin tilastokeskuksen ammattinimikkeistössäkään, mutta tieteistoimittaja siellä oli. ”Tiedetoimittaja tuntui sujuvalta yhteiseltä nimikkeeltä kaikille jäsenryhmille. Asiasta käytiin keskustelua ja vertailtiin myös kansainvälisiä käytäntöjä. Keskusteltiin, pitäisikö yhdistyksen nimessä mainita erikseen journalistit ja tiedottajat. Kotimaassa päätettiin vakiinnuttaa tiedetoimittaja-nimitys, kansainväliseen käyttöön nimike tarkennettiin muotoon Science Editors and Journalists”, Tirronen kertoo. [14]
”Askel kohti yhteisiä näkemyksiä oli jo siinä, että saatiin eri tehtävissä työskentelevät yhteen samojen pöytien ja lasien ääreen keskustelemaan ja tutustumaan. Saatiin siis ruohonjuuritasolla keskustelua aikaiseksi. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että sitä kautta päästäisiin suurempien tavoitteiden toteuttamiseen”, Paul Fogelberg muistelee.
”Ajoin heti alusta alkaen sanaa Suomen liiton nimeen, sillä Eurooppa alkoi lähestyä kuin jäälautta. Paikan määritys ensin ja sitten titteli. Helsingin Sanomissa taisi olla käytössä tiedetoimittaja. Se on hyvä sana. Se sitoo kaikki, mutta myös rajaa pelkät paperinjakajatiedottajat pois”, Timo Malmi muistelee. [15]
Tiedetoimittaja oli tullut nyt yhdistyksen nimeen, ja se korvasi tieteellisen toimittajan myös tarkoituspykälässä. Yhteisöjäsenyydestä oli tässä vaiheessa luovuttu. Jäseneksi voitiin hyväksyä tieteellisten toimittajien lisäksi tiedeotusvälineissä toimivat tiedetoimittajat, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten tiedottajat ja muissa tieteentiedottamistehtävissä toimivat.
Hallituksen koko oli kasvanut kymmeneen, ja sama henkilö voitiin valita puheenjohtajaksi enintään kolmeksi perättäiseksi kaudeksi. Vuosittain kolme hallituksen jäsentä on erovuorossa, aluksi arvan mukaan. Vaalikokouksen valtaa henkilövalinnoissa oli kavennettu niin, että hallitus valitsee keskuudestaan varapuheenjohtajan, sihteerin ja muut toimihenkilöt.
Jali Ruuskasen mielestä sääntöjen laadinnassa ei ollut mitään ongelmia, mutta journalisteja ehkä hieman mietitytti, millä tavoin ”muut tieteen tiedottamisen kanssa puuhailevat” liitettäisiin mukaan.
Kari-Pekka Tiitisen kommenttien ja niiden pohjalta tehtyjen muutosten jälkeen sääntöjen uusin versio meni perustavan kokouksen käsittelyyn. Tiitinen neuvoi, että kokouksen tulisi valtuuttaa hallitus tekemään yhdistysrekisterin mahdollisesti edellyttämät teknisluontoiset muutokset sääntöihin.
Voimien yhdistäminen toi kantavuutta ja luotettavuutta
Väliaikainen työryhmä kutsui Suomen tiedetoimittajat ry – Finlands vetenskapsredaktörer rf -nimisen yhdistyksen perustavan kokouksen koolle Säätytaloon 20. maaliskuuta. Kokouskutsun johdannossa todettiin, että
”yhdistyksen perustamisesta tehtiin periaatteellinen päätös Suomen Akatemian järjestämässä tieteellisten toimittajien seminaarissa Lammilla lokakuussa 1984. Sittemmin ovat muutkin kuin ahtaasti akateemisten kausijulkaisujen toimittajat olleet kiinnostuneita liittymään samaan yhdistykseen. Nimitys tiedetoimittaja kuvastanee tieteen julkistamisen parissa työskentelevää toimittajaa sanan laajassa mielessä.”
Kutsun liitteenä oli jäseneksi ilmoittautumislomake, jossa jäsenyydestä kiinnostuneita pyydettiin muun muassa kertomaan tehtävänsä julkaisemisen tai tiedottamisen piirissä ja myös sen, onko tehtävä pää- vai sivutoiminen. Jäsenilmoituksia tuli perustavaan kokoukseen mennessä kaikkiaan 46. Heistä 21 oli tieteellisten julkaisujen toimittajia, kymmenen tiedetoimittajia, kymmenen korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten tiedottajia ja viisi muissa tieteen tiedotustehtävissä työskenteleviä henkilöitä.
Perustamiskokoukseen osallistui 34 henkilöä. Kokouksen sihteerin Kerttu Tirrosen laatimista kokousmuistiinpanoista näkyy, että säännöistä keskusteltiin pitkään, mutta niihin tehtiin vain yksi tekninen muutos. Kokouspöytäkirjan mukaan keskustelussa käsiteltiin ”nimiehdotusta, tiedetoimittajien yhteistyöhankkeita ja erityisesti eri jäsenryhmien, myös free lance -toimittajien, tasapuolista edustajuutta yhdistyksen hallituksessa”. Keskustelussa todettiin myös, että koska yhdistys on kaksikielinen, tulisi hallituksessa olla ruotsinkielinen edustus.
Jali Ruuskanen totesi sääntökeskustelun alussa: ”Oli vaara, että syntyisi kolme eri yhdistystä, ja siksi päätettiin yrittää yhteistä yhdistystä.”
Sääntöjen hyväksymisen jälkeen siirryttiin päättämään yhdistyksen perustamisesta. Kokouksen puheenjohtaja Paul Fogelberg totesi, ettei kukaan läsnä olleista ollut asettanut yhdistyksen perustamista kyseenalaiseksi. Tiede 2000 -lehden toimituspäällikkö Tuula Koukku pyysi puheenvuoron ja kysyi, mihin tarvitaan yhdistystä, jossa on erilaisia intressiryhmiä.
”Kun en saanut mielestäni tyydyttävää vastausta, en moneen vuoteen liittynyt yhdistykseen. Ja että Ruuskanen jaksoi tästä jurputtaa”, Tuula Koukku kertoo. Myöhemmin hänestä tuli yhdistyksen jäsen, ja hän toimi kahdessa vaiheessa sen hallituksessa. [16]
Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin odotetusti Paul Fogelberg. Väliaikainen työryhmä oli tehnyt ehdotuksen hallituksen kokoonpanosta ja jäsenistä, ja se hyväksyttiin yhtä jäsentä lukuun ottamatta sellaisenaan. Työryhmä oli tehnyt myös laskelmia eri jäsenryhmien suhteellisesta edustuksesta hallituksessa. Tieteellisten kausijulkaisujen toimittajia valittiin neljä: Helena Hurme Jyväskylän yliopistosta, Per-Edvin Persson Tieteellisten seurain valtuuskunnasta, Jaakko Syrjämäki Lammin biologiselta asemalta ja Kerttu Tirronen Valtion teknillisestä tutkimuskeskuksesta. Muiden tiedotusvälineiden toimittajien ryhmään valittiin Jukka-Pekka Lappalainen Helsingin Sanomista sekä Yleisradiosta Marjaleena Lampela TV1:stä ja Heinz-Rudolf Voigt ruotsinkielisestä toimituksesta. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten tiedottajien edustajiksi valittiin Timo Malmi Tampereen yliopistosta ja Ilkka Peräsalo Helsingin yliopistosta.
”Perustavasta kokouksesta muistan Paul Fogelbergin esittelemässä ideaansa. Ajatukseni oli: se on loistava! Täysin uudenlainen koko Euroopassa, että kootaan alan väki samaan liittoon”, Timo Malmi kertoo.
”Minusta tuntuu, että kun yliopistopiirit tulivat mukaan toimintaan, se antoi kantavuutta. Ja se että journalistit olivat mukana antoi uskottavuutta päätöksentekijöiden silmissä. Jos taas tieteellisten sarjojen toimittajat olisivat jääneet yksin perustamaan yhdistystä, luulen, ettei sitä olisi enää olemassa. Se oli varmaankin hollantilaisen WERKin kohtalo”, Fogelberg kertoo.
”Joka tapauksessa asiassa kävi niin myönteisesti, että järki voitti ja varsin pian havaittiin, mitä etuja saavutettaisiin, jos saataisiin aikaan yksi, suurempi ja voimakkaampi yhdistys”, Ruuskanen toteaa.
Yhdistyksen hallitus viimeisteli säännöt ensi töinään, ja Suomen tiedetoimittajat ry – Finlands vetenskapsredaktörer rf merkittiin Yhdistysrekisteriin 26.4.1985. Samalla hallitus alkoi suunnitella toimintaa, johon se pyysi ideoita myös jäseniltä. Jo ensimmäisessä kokouksessa hallitus päätti järjestää yhdistyksen avaustilaisuuden, johon ”pyritään saamaan näyttävät ja arvovaltaiset esiintyjät ja puitteet”. [17]
Avajaisjuhla pidettiin 7. lokakuuta Helsingin yliopiston suuren konsistorin kokoussalissa, ja tilaisuuden isäntänä oli yliopiston kansleri Nils Oker-Blom. Avauspuheessaan hän toivoi, että ”yhdistyksestä kehittyy keskustelufoorumi, joka ei kaihda vaikeidenkaan kysymysten esille nostamista, kuten esimerkiksi minun sydäntäni lähellä oleva tieteen etiikka”. [18]
Kirjoittaja on toiminut Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä ja Tiedetoimittaja-lehden päätoimittajana, kustantajana ja kouluttajana. Nykyisin hän vapaa kirjoittaja. 30 vuodessa maailman ympäri -sarjan muut osat julkaistaan Tiedetoimittajan kolmessa seuraavassa numerossa.
Juttusarjan osa 1: Tieteellisten toimittajien pitkä marssi järjestäytymisen puolesta
Juttusarjan osa 2: ”Kysyimme heti aluksi jäsenten näkemyksiä”
Juttusarjan osa 3: Yhdessä vai yhdessä mutta erikseen – siinä pulma
Viitteet
[1] Paul Fogelberg ja Marjaleena Lampela, Puhe Suomen tiedetoimittajat ry:n juhlassa 7.10.1985
[2] Vesa Niinikangas, Paul Fogelbergin videohaastattelu 18.8.2015
[3] Marjatta Okko, Näkökulmia tieteelliseen toimitustyöhön. Kirjastotiede ja informatiikka 1994:4
[4] Riitta-Maija Leppälä, Kutsu tieteellisten toimittajien neuvottelukokoukseen 19.10.1973
[5] Paul Fogelberg, Joka paikan höylä, Opus Liberum 2015, s. 178
[6] Teija Riikola, Tiede uppoaa suomalaisiin. Tiedetoimittaja 2006:4, 3-5
[7] Kerttu Tirronen, Tiedetoimittajat – oliko heitä? Tiedetoimittaja 2005:4, 3-4
[8] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.2015
[9] Paul Fogelberg ja Marjaleena Lampela, Puhe Suomen tiedetoimittajat ry:n juhlassa 7.10.1985
[10] Kerttu Tirronen, Tiedetoimittajat – oliko heitä? Tiedetoimittaja 2005:4, 3-4
[11] Vesa Niinikangas, Tuula Koukun sähköpostihaastattelu 20.9.2015
[12] Vesa Niinikangas, Jali Ruuskasen sähköpostihaastattelu 15.9.2015
[13] Vesa Niinikangas, Jukka-Pekka Lappalaisen sähköpostihaastattelu 14.9.2015
[14] Vesa Niinikangas, Kerttu Tirrosen sähköpostihaastattelu 23.9.2015
[15] Vesa Niinikangas, Timo Malmin videohaastattelu 1.9.15
[16] Vesa Niinikangas, Tuula Koukun sähköpostihaastattelu 20.9.2015
[17] Suomen tiedetoimittajat ry:n hallituksen pöytäkirja 29.3.1985
[18] Kansleri Nils Oker-Blomin tervehdyssanat Suomen tiedetoimittajat ry:n avajaistilaisuudessa 7.10.1985