Kuva: Pixabay
Euroopan reunalla käydään sotaa. Sota herättää meissä monenlaisia pelkoja: Onko Venäjän listalla kenties seuraavana jokin toinen maa, Moldova tai Baltian maat, jopa Suomi? Pääseekö Eurooppa kunnialla energiakriisistä talven yli? Selviydymmekö sodan aiheuttamasta velkataakasta? Viivyttääkö Ukrainan sota ilmastonmuutoksen torjuntaa niin paljon, ettemme kohta voi sille enää mitään?
On ollut myös hieman häiritsevää seurata Ukrainan sodan myötä täällä Suomessakin herännyttä pelkoa ja sen synnyttämää militaristista kiihkoilua. Itsekin olen toki maanpuolustuksen vahvistamisen kannalla, mutta vierastan suuresti sitä, että jotkut ovat jo sormi liipaisimella lähdössä ”ampumaan ryssiä”, kuten juuri eräässä somekeskustelussa kommentoitiin. Osa venäläisten sodankäyntiä on pelon tietoinen lietsonta – ja näköjään he onnistuvat pyrkimyksessään. Pelon vallassa ja provosoituna tehdään herkästi hätäisiä, huonoja ratkaisuja.
Sotimisen kokonaiskustannukset liikkuvat niin kosmisissa sfääreissä, että niitä lukuja on mahdotonta edes hahmottaa kunnolla. Sotavarusteluun hukattujen rahasummien luulisi senkin herättävän pelkoa tai peräti musertavaa kauhua ihmiskunnan tulevaisuudesta. Mutta pelko on siinä määrin primitiivinen tunne, että ihmisistä on huojentavampaa kammoksua vähemmän abstrakteja uhkia, kuten pimeää, susia, huuliherpestä tai LGBTQ-väkeä – on samantekevää, vaikka nuo uhkat olisivat täysin irrationaalisia ja kuviteltuja.
Kaikista Venäjän tekemistä vääryyksistä ja sen herättämistä peloista huolimatta on rationaalista pyrkiä sen kanssa kaikin keinoin (mukaan luettuna rauhaan pakottaminen) jollakin tavoin toimiviin väleihin. Jo pelkästään taloudellisesti ajateltuna kaikki maailmassa tehtävä rauhantyö on verrattomasti sotimista järkevämpää, sillä sotimiseen ja tuhojen siivoamiseen uhratuille rahoille on kyllä parempaakin käyttöä tässä maailmassa.
Sotavarusteluun vuosittain käytetyt varat ylittivät tämän vuoden keväällä kaksi triljoonaa dollaria. Eivätkä tuossa luvussa ole mukana vielä ne kustannukset, joita kranaatteja posauttelemalla aiheutetaan yhteiskuntien infralle. Saati kuolonuhrit tai kärsimys, joita ei ole edes mahdollista mitata rahassa: eri arvioiden mukaan maailmanhistorian aikana olisi kuollut sodissa vähintäänkin satoja miljoonia ihmisiä. Osviittaa ruumismääristä löytyy täältä.
Sotavarustelu on toki ymmärrettävää, kun sitä ajattelee pelon näkökulmasta. Kukaan ei halua kärsiä tai kuolla tai menettää vapauttaan, joten pelotteilla voi kätevästi hallita muita. Sodankäynti on ollut aina raakaa, ja raakuudella on haluttu kylvää pelkoa vihollisen keskuuteen.
Mieleeni on jäänyt jostakin syystä eräs äärimmäisen julma esimerkki Ksenofonin antiikin aikaisesta klassikkoteoksesta Kyyroksen sotaretki: siinä kuvataan ”viikatevaunut”, joiden kyljistä törrötti pitkiä teriä ja joilla ajettiin taistelussa päätä pahkaa vihollisjoukkojen sekaan (Ksenofon, Kyyroksen sotaretki. Suom. J. A. Hollo. WSOY, 1960, s. 32). En tiedä, miten tehokkaasti tuo lihasilppuri loppujen lopuksi mahtoi verottaa vihollisen miesvahvuutta, mutta useimmiten erilaisten julmien tuhokoneiden pääasiallinen funktio onkin ollut nimenomaan pelon herättäminen.
Sodissa pelkoa on kylvetty myös silmittömällä siviilien tappamisella, ryöstämisellä ja raiskaamisella, mitä Venäjä on tiettävästi harjoittanut ahkerasti muun muassa Butšassa.Keskeinen peruste koko Venäjän sodalle on ollut Ukrainan ”denatsifikaatio”. Venäjän sepittämän absurdin pelotteluväitteen mukaan Ukrainaa hallitsevat natsit ja heidät on eliminoitava. Tuo päätön väite on kaiketi uponnutkin omaan kansaan, älyttömyydestään huolimatta. Laajemmin Venäjä yrittää nyt lietsoa pelkoa myös kaasusodallaan Eurooppaa vastaan sulkemalla kaasuvirran Nord Stream 1 -putkessa, jotta saisi vaatimuksensa läpi.
Mitä Venäjä ylipäätään halusi Ukrainasta, kun se aloitti ”erikoisoperaationsa”? Halusiko se Ukrainan viljelymaat, joilla tuotetaan suuri osa maailman viljasta? Halusiko se hallita maailmaa ruokatuotannon avulla? Halusiko se estää NATOn laajenemisen? Vai perustuiko sen hyökkäyssota vain pakkomielteeseen slaavilaisesta suurvaltiosta? Ken tietää. Näitä kysymyksiä ovat pyöritelleet monet tämän järjettömältä tuntuvan sodan alkamisesta lähtien, mitään yksimielisiä vastauksia löytämättä. Venäjän johto tietää kysymyksiin (ehkä) vastaukset, muttei ole kertonut niitä muulle maailmalle.
Venäläiset ovat pelolla hallitsemisen asiantuntijoita. Se käy ilmi maan pitkästä historiasta, jossa on nujerrettu ja käytetty varoittavina esimerkkeinä joko todellisia tai kuviteltuja vihollisia: Iivana Julman lukuisat veriteot, Stalinin mobilisoimat puhdistukset, Neuvostoliiton aikaiset KGB:n salamyhkäiset kenttäoperaatiot, viime vuosina tapahtuneet FSB:n masinoimat toisinajattelijoiden murhat ja pidätykset. Kaikissa näissä vallankäytön mielivaltaisuus ja irrationaalisuus on vielä lisännyt kansalaisten pelkoa: kyyditys on voinut osua kenen tahansa kansalaisen kohdalle, vaikka tämä ei olisi tehnyt mitään rangaistavaa. Mika Aaltola eritteli myös taannoin mainiosti vainoamisen eri puolia Ilta-Sanomien kolumnissaan.
Tämän tästä mielessäni käy, mitä konnankoukkuja Venäjän johto vielä mahtaakaan keksiä. Elokuun alussa nettiä selaillessani kännykästäni alkoi kuulua täysin yllättäen muutaman sekunnin pituisia katkelmia venäjänkielisestä puheesta. Mikään sovellus tai sivusto, josta tuo ääni olisi voinut kuulua, ei ollut päällä. En ymmärrä venäjää, mutta pätkät kuulostivat pikemminkin kahden henkilön radiopuhelinviestinnältä kuin miltään radio-ohjelmalta.
Ehkä se siis oli puhelintaajuuksien hybridihäirintää, joka sattui tulemaan minun luuristani kuuluviin. Joka tapauksessa tapaus jäi hieman vaivaamaan mieltäni: joku oli tunkeutunut yksityisalueelleni. Olivatko pankkiasiani suojassa? Tai henkilötietoni? Aaltolan tavoin päädyin kuitenkin ajattelemaan, etten voi ryhtyä pelkäämään moista. Kun toimimme yksilöinä järkiperäisesti ja kylmäpäisesti, pystymme varautumaan myös yhteiskuntana parhaiten tulevaan.
Pelkoa voi hallita parhaiten vähentämällä omalla toiminnallaan uhkaavien asioiden pelottavuutta. Vaikka jonkun mielestä voikin olla näinä aikoina naiivia maalailla ajatusta globaalista rauhasta, ideaa kannattaa pitää elossa. Ihmiskunta kun edistyy pitkälti siksi, että se tavoittelee hahmottelemiaan ideaaleja (tätähän idealismi tarkoittaa; ei se suinkaan tarkoita mitään eteeristä haihattelua, joksi se usein väärin ymmärretään).
Tuskinpa rauhantyössä koskaan on kyse sinisilmäisestä uskosta absoluuttisen maailmanrauhan toteutumiseen, ennemminkin ennakoivasta kärsimyksen ja tuhon minimoimisesta. Tätä ajatusta ovat toteuttaneet ansiokkaasti rauhantyössään esimerkiksi pohjoismaiset organisaatiomme CMI – Martti Ahtisaari Peace Foundation ja ruotsalainen SIPRI (Stockholm International Peace Research Institute). Yksilönä ajattelen tekeväni parhaiten rauhantyötä elämällä itse ihmisiksi, osoittamalla julkisesti tukeni rauhaa edistäville hankkeille ja esimerkiksi antamalla muutaman killingin kehitysyhteistyöhön.
