Mari K. Niemi (Kuva: Anne Nyyssönen)
Tärkein tutkimustyössä viime aikoina saamani oivallus liittyy siihen, millaisena työelämä nuorille, korkeakoulutetuille aikuisille tässä ajassa näyttäytyy.
Tämä ei tietysti kuulosta kovin kummoiselta. Kyllähän kaikki työelämässä olevat kutakuinkin tietävät, mitä siellä kohtaa! Onko julkisuudessa muun muassa pinnalliseksi ja tunteissa vellovaksi arvioitu nuori polvi taas penäämässä erityiskohtelua?
Journalismin sukupolvet -hankkeessa kysyimme, millaista on toimittajana aloittaminen ja uralle kiinnittyminen tänä aikana. Eilen julkaistussa tutkimusraportissa käsittelemme myös sitä, kuinka eri uravaiheissa olevien journalistien yhteistyö ja keskinäinen oppiminen toimivat.
Tutkimusta tehdessäni ymmärsin, että työelämässä on aivan mahdollista elää eri todellisuuksissa myös saman organisaation sisällä ja samoissa tehtävissä.
Mitä vakiintuneempi oma asema työyhteisössä on, sitä etäisemmäksi voivat alalle myöhemmin tulleiden arki ja murheet käydä – ellei niistä ota asiakseen kysyä. Onneksi kysyimme.
Edut, joihin ei enää ole pääsyä
Eri uravaiheissa olevia toimittajia kuunnellessani ymmärsin, että on aivan eri asia luovia nykyisessä kiireen, epävarmuuden ja etätyön sekä tekoälyn rynnistyksen leimaamassa työelämässä kannuksensa jo hankkineena, verkottuneena ja kokeneena ammattilaisena kuin uraansa aloittavana.
Ongelmat eivät rajoitu vain työnsaannin vaikeuteen kovassa kilpailutilanteessa, vaan voivat jatkua työyhteisössä.
Tutkimuksessa haastattelimme pienryhmissä 27 toimittajaa 16 eri tiedotusvälineestä. Opin, että uransa alussa olevat journalistit eivät odota erityiskohtelua, vaan kohtaamista ja tasavertaisuutta. Pääsyä edeltävän sukupolven auvoisaan työelämään ei kuitenkaan näytä olevan:
” [E]dellinen polvi on ehtinyt hankkia tai niillä on ollut mahdollisuus hankkia hyvät saavutetut edut itsellensä, mistä ne eivät tietenkään anna periksi yhtään. Ja sitten meistä vähän itsestä vanhemmaksi ja siitä nuorempaan [kukaan] ei voi koskaan haaveilla saavansa semmoista työelämää tai semmoisia etuja” (Uraansa vakiinnuttava toimittaja, ryhmähaastattelu 1)
Jo toimituksiin tulon kokemukset eroavat selvästi eri uravaiheissa olevien kesken. Journalistiksi kasvamisesta on tullut yhä yksinäisempi polku, jossa kollektiivisen huolenpidon sijaan vastuu oppimisesta ja alalle kiinnittymisestä näyttää jäävän yhä enemmän yksilöille itselleen.
Näin on siitä huolimatta, että uravaiheeseen katsomatta journalistit näkevät toimittajan ammatin työksi, joka opitaan ja jossa kehitytään vuorovaikutuksessa. Etätyö ei tilannetta helpota, sillä luontevimmin oppi välittyisi työyhteisön arkisissa kohtaamisissa.
Tilanne edellyttää ryhtiliikettä niin esihenkilöiltä kuin kaikilta alalla toimivilta. Yhteistyölle, kohtaamiselle ja toinen toisiltaan oppimiselle pitää rakentaa puitteet uusissa etätyön oloissa. Ikääntyvissä toimituksissa nykyistä aktiivisemmasta dialogista hyötyvät kaikki.
Kahden kerroksen työelämää?
Alalle tulevia ja uraansa vakiinnuttavia toimittajia kohdatessani ymmärsin, että johtamisen ryhtiliikettä kaivataan toimituksissa muutenkin kuin oppimista varmistamaan.
Uransa alkupuolella olevilla toimittajilla on kokemusta siitä, että kaikkia eivät koske samat säännöt. Pitkän uran tehneille sallitaan toimituksissa vapauksia, joita ei perustella ja jotka vain arjessa ilmenevät.
Tämä voi tarkoittaa vapautta valita aiheensa ja kieltäytyä ”hömppäjutuista”, mahdollisuutta päättää itse työvuoroistaan ja etätyöstään sekä käyttää yksittäisiin juttuihin enemmän aikaa kuin mitä nuoremmille sallitaan. Jopa oman työpaikan digitaaliset järjestelmät voidaan jättää opettelematta ja omien juttujen tekninen editointi ohjata työyhteisössä nuoremmille.
”Mä muistan elävästi yhden kollegan sanat. Hän oli joku viisi- kuusikymppinen. Hän sanoi, että minä olen ollut alalla niin kauan, että minun ei tarvitse enää oppia yhtään mitään.” (Uraansa vakiinnuttava toimittaja, ryhmähaastattelu 2)
Nuoret ovat toimituksissa yhä pienempi vähemmistö, ja kilpailu työpaikoista on kovaa. Monet ovat määräaikaisissa työsuhteissa. Ei siis ihme, että heidän voi olla vaikea puuttua epäkohtiin tai kysyä niille perusteluita.
Voimaa nuoren polven toimittajat saavat keskinäisestä solidaarisuuden kulttuurista, jossa esimerkiksi kontakteja ei pantata vaan jaetaan ja kaveria autetaan.
Entä tilanne omalla työpaikallasi?
Uskon, että tutkimuksemme keskeiset tulokset resonoivat tänä aikana monilla muillakin aloilla kuin journalismissa ja muissakin organisaatioissa kuin toimituksissa.
Tätä vahvistaa omassa työyhteisössäni käyty keskustelu.
Jo ryhmähaastatteluita tehdessäni koin tuon tuosta hiukan kiusallisiakin tunnistamisen kokemuksia. Siispä kysyin tutkimuksen julkistuksen alla omalta työyhteisöltäni: miltä tulokset kuulostavat, onko mikään tästä tuttua meille?
Kannatti avata keskustelu. Suosittelen kokeilemaan!
Linkki 12.5.26 pidettyyn julkistustilaisuuteen ja paneelikeskusteluun: https://www.youtube.com/watch?v=CCS-KygJZt8&t=6s
Tutkimuksen rahoitti C.V. Åkerlundin mediasäätiö.
