Älä päästä pahasta

Kirsi Heikkinen

Kuva: Kirsi Heikkinen

Tein matkaa Suomesta Uuteen-Seelantiin samana päivänä samanlaisella koneella kuin se, joka ammuttiin alas Itä-Ukrainassa.

Pystyin siis hyvin kuvittelemaan, miten nuokun penkissäni, tuijotan unisin silmin tyhjänpäivästä leffaa ja toivon, että matka olisi pian ohi. Sitten: tulimeri, ja kaikki on ohi. Minä ja perheeni makaamme palasina pellolla, satojen muiden kanssamatkustajien kappaleiden seassa. Tuhansien läheisten elämät äkisti tönäistyjä raiteiltaan.

Joku otti meidät shakkinappuloikseen.

Ylen kirjeenvaihtaja Marja Manninen kertoi näkökulmassaan, että lohduton näkymä ukrainalaispellolla tulee jäämään hänen mieleensä vuosikausiksi. Annan kuvaajalleni ohjeen: älä kuvaa ruumiita. Ohjetta ei ole helppo noudattaa, sillä menehtyneitä on joka puolella. Onnettomuudessa kuolivat kaikki koneessa olleet 298 ihmistä”, Manninen kirjoitti.

Miksi ruumiita ei saisi kuvata, pohdin lukiessani. Kuvat varmasti järkyttävät, mutta eivätkö ne saakin järkyttää, jos ne kerran ovat totta? Jos minun tai läheisteni jäänteet todella lojuisivat pirstaleina penkassa, haluaisin, että koko maailma näkisi, mitä meille tehtiin.

Manninen ei eritellyt ohjettaan, mutta Guardianin kuvatoimituksen päällikkö ruoti teemaa tarkemmin.>

”(Ukrainan ja Gazan) kuvien tulvassa on satoja, joita emme valitsisi julkaistaviksi, koska ne ovat joko syvästi järkyttäviä, ihmisarvoa loukkaavia, tuskallisia sukulaisille tai ystäville tai saattaisivat pakottaa lukijan kääntymään pois jutusta, mikä nollaisi kuvajournalismin tarkoituksen”, Roger Tooth sanoo.

Kuvajournalistit tekevät vaikeaa ja vaikuttavaa työtä, tuumin. Taas kerran.

Muutamaa päivää myöhemmin katsoin uusiseelantilaisia televisiouutisia. Ambulanssi toi sairaalaan uusia poliittisia pelinappuloita, repaleisia gazalaisia YK:n koulusta. Lääkäri kaivoi sirpaleita pikkuvauvan selästä, ilman mitään puudutusta. Verta. Paljasta kauhua. Aikuiset ja lapset itkivät.

Olen nähnyt rikkinäisiä ihmisiä ennenkin, mutta noin autenttista hätää, kuin tuossa nimenomaisessa uutispätkässä, en muista uutisissa ennen todistaneeni. Kamera vei minut väkisin paikalle, en pystynyt kääntämään päätäni pois. Tuska puhkaisi ruudun, minuakin itketti.

Päädyin uudelleen miettimään, missä kulkee väkivallan kuvattavuuden ja kuvottavuuden raja. Milloin raa’an kuvamateriaalin julkaiseminen on oikein, milloin kenenkin propagandaa – tai milloin pelkkää “ruumispornoa”? kuten Guardianin kolumnistin Suzanne Mooren tekstiä julmien kuvien jakamisesta kommentoinut lukija kuvaili.

En tiedä. Kuten Moore, en todellakaan kaipaa lisää ruumiskuvia. Mutta minua ei tarvitse myöskään päästää pahasta, yrittää suojella todellisuudelta. Minut saa ravistella hereille kärsimyksellä. Poliittiset shakkinappulat ovat aina jonkun tärkeitä ihmisiä. Ja minä tahansa päivänä joku niistä voi olla minä tai omani.


Ylläoleva blogahdus odotteli aikaansa, kun Tiede-lehden toimittaja Mikko Puttonen ehti kirjoittaa samasta asiasta. Lue!

Lue myös:

Sanat ja teot

Sanat ja teot

”Koulutuspolitiikka on aina ollut enemmän sanoja kuin tekoja”, puuskahti eräs kokenut rehtori. Tutkijana sanoisin asian niin, että koulutuspoliittisia päätöksiä ohjaavat abstraktit periaatteet, mutta käytännön koulutyö on konkreettista arjen hallintaa, josta ylevät...

Monen sortin denialisteja

Monen sortin denialisteja

Ilmastonmuutosta ei ole. Rokotteet ovat turhia. Vladimir Putin on hieno mies. Tiedän suomalaisia, jotka allekirjoittavat kaikki nämä shokeeraavat väitteet. Yksi taitaa istua eduskunnassakin. Denialismi on aikamme sairaus. On kanssaihmisiä, jotka saavat suurta...

Sotatieteiden maisteri

Sotatieteiden maisteri

Venäjän brutaali hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut näkyviin informaatiosodan eri muotoja ja myös natsi- ja kommunistihallintojen historiasta tutun totalitaristisen propagandakoneiston Venäjällä. Tiedettä ja tieteelliseksi tiedoksi naamioitua informaatiota käytetään...