Antti Immonen
Kävin kesällä perheen kanssa lomalla Roomassa. Se oli ensimmäinen visiittini ”ikuiseen kaupunkiin” ja sangen valaiseva historiallinen matka länsimaisen tieteen, taiteen, filosofian ja uskonnon omituiseen liittoon. Paikkakunnalla oli monia hämmästelyn aiheita. Vaarallisia autoilijoita, paljon. Turisteja, tolkuttomasti. Museoita ja kirkkoja. Piazzoja ja pizzoja.
Kirkkoja ja muita pyhättöjä oli silmämääräisesti arvioituna suurin piirtein metrin välein. Helsingin Tuomiokirkon kokoisia temppeleitä tuli vastaan joka korttelissa. Kultaa ja hopeaa oli käytelty kursailematta, ad maiorem Dei gloriam, kuten jesuiitat sanovat.
Uskonnon läpitunkevuus yllätti, vaikka tietysti teoriassa olin siitä tiennytkin. Kirkkojen lisäksi katolisia symboleita, ennen muuta krusifikseja, paavin kuvia ja pyhimyspystejä tulvi joka puolelta. Paljasjalkaisesta roomalaisesta nämä näyttävät epäilemättä tuiki luontevilta koristuksilta. Sekularisoituneen härmäläisen silmissä uskonnollisen krääsän runsaus alkoi kuitenkin tuntua hyvin pian liioitellulta ja etenkin paavin ihailijakuvat lähestulkoon koomisilta.
Hämmentyneenä tuumailin, miten niin uskonnon kyllästämä maa on voinut tuottaa tavattoman hienoja tieteentekijöitä, esimerkiksi Leonardon, Galilein ja Vicon. Samaa kysymystä on varmasti pohtinut moni muukin. Ja toki näitä tieteen historian sankareita on aikanaan hiukka hiostettukin, kun he ovat esittäneet valtavirrasta poikkeavia aivoituksiaan.
Osaksi syy on epäilemättä ollut, ettei tiedettä, taidetta ja uskontoa ole aikoinaan erotettu niin selkeästi omiksi kokemuslajeikseen kuin nykyisin. Monesti muistellaan vain katolisen kirkon kyseenalaista historiaa tieteellisen ajattelun runttaajana. Ja toki uskonnolliset (eivätkä vähiten katoliset) piirit kävivätkin ahkerasti sotaa tieteellistä ajattelua vastaan, mutta toisaalta tiedettä ja uskontoa harjoitettiin paljolti samoissa tutkijankammioissa. Usein itse asiassa kirkko mahdollisti tieteen tekemisen.
Monenlaiset kuppikunnat ovat tässä maailmassa keskenään sotajalalla, mistä voi päätellä, ettei kärhämöinnin perimmäinen syy olekaan maailmankuva vaan ehkä testosteroni (jota italialaisiltakin tuntuu löytyvän) ja ikiaikainen heimomoraali. Ihmiskunnan historiassa tärkeintä on ollut aina oman heimon voitto muista, ja siinä rähinässä uskonto on ollut vain kätevä tekosyy.
Kaikki kunnia Italialle, koska se on kyennyt luomaan yltiökatolisesta perinteestään huolimatta esimerkiksi häikäisevät tiedepersoonansa, temppelinsä ja museonsa. Sekä piazzansa ja pizzansa. Ja kaikki kunnia myös sen nykyään melko vapaamieliselle yhteiskunnalle. Uskonto ja tiede pystyvät elämään sovussa vieretysten.
Kun vaihtoehtoisten ajattelutapojen teilaaminen ei ole se etummainen ohjenuora, kulttuuriympäristö on suvaitseva, luova ja monimuotoinen. Se sallii erilaisten ajattelumallien kehkeytyä omine hyvineen.
Rooma on häikäisevä. Mutta matkoilta on aina kiva palata kotimaahankin. Lentokoneen laskeutuessa Helsinki-Vantaan kentälle filosofeeraan, että ajattelun vapaus on kuin onkin pohjoismaisen kulttuurin hienoimpia piirteitä. Sitä kannattaa vaalia.
Roma locuta, causa finita.
