Tällä logiikalla voidaan oikeuttaa kaikenlainen velttoilu. Ihminen on oppivainen ja terveyteen liittyvää tietoa on pilvin pimein saatavilla Internetissä. [-] Turhaa sotkea kahta asiaa: miten asiat ovat tilastojen valossa väestöryhmien tasolla miten ne ovat yksilön kannalta.
Yllä on lukijan kommentti tunnetun lehden keskusteluosiossa ja palaute tutkimuspohjaiseen artikkeliin, jossa todetaan, että ihmisten kyky vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa pelkästään omilla valinnoillaan on rajallinen. Sitaatin kirjoittajalla on kuitenkin toinen näkemys: tosiasiassa oma elämä on kiinni omista valinnoista ja teoista, ja oma kokemus on enemmän oikeassa kuin hämärät tilastot. Jos en voi tunnistaa itseäni jostain tutkimuksesta, tutkimus on silloin väärässä.
Yhteiskuntatieteiden oppikirjoissa erotetaan usein metodologinen individualismi ja metodologinen holismi. Edellinen tarkoittaa tutkimuksen teon tai päättelyn tapaa, jossa yhteiskuntaa tai sosiaalista todellisuutta selitetään tai tulkitaan yksilöiden toiminnan perusteella. Metodologinen holismi taas on käänteinen lähestymistapa, jossa yksilöiden käyttäytymistä selitetään tai tulkitaan sosiaalisten tai rakenteellisten kokonaisuuksien kautta.
Listaan on syytä lisätä nyky-yhteiskunnassa kolmas lähestymistapa: metodologinen egoismi. Se voidaan kääntää minäkeskeiseksi tietoteoriaksi, ja siinä tutkimuksia tai tutkimuksissa tehtyjä päätelmiä arvioidaan sen mukaan, kuvaavatko ne minua ja minun tuttujani tai ainakin sitä, mitä itse haluaisin ajatella olevani. Metodologisessa egoismissa tilastot ja väestöryhmät ovat todellakin eri asia kuin se, miten asiat ovat yksilön, konkeettisemmin minun omien kokemusteni ja näkemysteni kannalta.
Ilmiönä metodologinen egoismi on suhteellisen uusi. Hyvinvointivaltion kukoistuskaudella 1960–70-luvulla yhteiskuntaa uudistettiin ja parannettiin paljonkin väestötason tilastollisilla tai muilla kvantitatiivisilla tutkimuksilla. Sosiologi Klaus Mäkelä nimitti tämän taustalla olevaa logiikkaa tilastolliseksi solidaarisuudeksi. Se on perustava tunne, että on olemassa jokin yksilöä suurempi yhteinen etu, jota voidaan seurata väestötason tutkimuksilla ja jonka eteen jokainen hyväksyy pienet pidäkkeet omassa yksilöllisessä toimintapiirissään. Malliesimerkki tästä on saatavuutta säätelevä alkoholipolitiikka. Myös monet muut hyvinvointivaltion toimintatavat kuten erilaiset haittaverot ja ylipäänsä suhteellisen korkea verotusaste perustuvat tilastolliselle solidaarisuudelle. Metodologisen egoismin aikana tällaiseen kuitenkin suhtaudutaan penseästi, jos sen koetaan rajoittavan Minun vapauttani ja valintojani.
Varsinkin tutkijoiden ja muiden tieteeseen myönteisesti suhtautuvien on houkuttelevaa suhtautua metodologiseen egoismiin kriittisesti. Olisi helppoa lähteä inttämään tieteellisin argumentein vaikka että elinolosuhteitaan ja niiden monia vaikutuksia ei voi valita itse. Mutta se tuskin johtaa muuhun kuin inttämisen jatkumiseen.
Metodologiseen egoismiin voidaan suhtautua myös rakentavasti ja kiinnostuneesti. Jälkimmäinen lähestymistapa herättää kysymyksiä metodologisen egoismin laadusta ja luonteesta, syistä ja seurauksista. Mitä se on, mistä se on syntynyt ja mitä se voi yhteiskunnassa aiheuttaa?
Yhteiskuntatieteilijänä ajattelen, että myös metodologinen egoismi on pohjaltaan sosiaalinen laji. Se on lukuisten yksilöiden yhdessä jakama näkemys tai uskomus, että asiat ovat niin kuin niiden itse päättää olevan. Sillä voi olla pohjansa yhteiskunnan ja kulttuurin yleisessä yksilöllistymisessä, mutta vähintään yhtä paljon se on pyrkimystä löytää tai lujittaa samanmielisten yhteistä näkemystä yhteiskunnassa, jossa kilpailevat monet totuudet ja varmuuden lähteet. Tällaisena metodologinen egoismi on myös eräänlainen solidaarisuuden lähde. Sen harjoittaminen luo jaettua varmuutta ja turvaa niille, jotka jakavat saman uskon. Muuten olisi vaikea selittää sitä, miksi metodologisille egoisteille ei riitä pelkkä itse päättämisen ilo, vaan he käyttävät aikaa ja ääntä oman näkemyksensä esiintuomiseen ja puolustamiseen toisenmielisiä vastaan. Tämä tekee metodologisesta egoismista vahvasti poliittisen ja ideologisen ilmiön.
Sosiologi Émile Durkheim esittää, että ihmisen tietojärjestelmien tärkein tehtävä ei ole tuottaa tietoa maailmasta. Vielä tärkeämpää on tarjota yhteisöille väline tunnistaa itsensä ja omat jäsenensä sekä erottaa itsensä toisten yhteisöjen ja tietojärjestelmien kannattajista. Yhteisöjä yhdistävät, mutta myös erottavat kaikkein vahvimmin jaetut ajattelemisen ja kokemisen tavat. Näin tekee myös metodologinen egoismi, ja siinä on sen suurin voima. Se on vähintään yhtä paljon moraalinen kanta kuin tietoteoria. Se kertoo, että yhteiskunta ei perustu faktoille, vaan jaetuille tunteille, ja sellaisena sitä on syytä myös ymmärtää ja tulkita.
Yhteiskunnassa elämisen kannalta voi olla hyvä kiinnittää huomiota myös metodologisen egoismin vastavoimiin kuten juuri tilastolliseen solidaarisuuteen. Itse ajattelen olevan hyvä, että hyvinvointivaltio tarjoaa yhä terveyden- ja sairaanhoitoa sekä ilmaisen koulutuksen myös metodologisille egoisteille ja heidän lapsilleen riippumatta siitä, miltä esimerkiksi näiden palveluiden rahoitusmallit tai terveyspalveluiden käyttöjakaumat väestötasolla heistä tuntuvat.
