Sote-alan kriisi on ollut talven tapetilla. Kriisi tiivistyy työntekijöiden huonoihin oloihin ja työntekijäpulaan sekä näiden myötä palveluiden heikkenemiseen, kuten ylipitkiin jonoihin. Kriisi ruokkii itseään, kun alalta poistuu hoitajia samassa tahdissa kuin uusia koulutetaan.
Kriisin syinä mainitaan usein järjetön kiire, huono palkka, hankalat työajat, kehno johtaminen sekä arvostuksen puute. Kriisin keskellä työntekijöitä ”itkettää ja oksettaa jo bussissa töihin tullessa” .
Ulla Järvi kuvaa kolumnissaan, että julkisten sairaaloiden johtajat suhtautuvat ongelmiin kuin mainehaittoja torjuvat yritysjohtajat. He puhuvat tilanteesta yksittäisten työntekijöiden tunnekokemuksina, ja he toivovat henkilöstön purkavan sydäntään suoraan johtajille eikä julkisuuteen. Järven mukaan he luovat tilanteesta kiiltokuvaa, jonka tarkoitus on pitää kaupunkien ja hyvinvointialueiden johto tyytyväisenä ja hoitoa odottavat potilaat hiljaisina.
Usein suurten organisaatioiden johtajat toimivat kuin kuninkaalliset. He suojelevat organisaatioidensa institutionaalista asemaa ja ulkosuhteita, mikä usein edellyttää katseen kääntämistä pois arjen hankaluuksista, organisaation sisäisistä ongelmista. Jotain hoitajaa saattaa itkettää ja oksettaa töihin tullessa, mutta meillä on maailman paras sairaala.
Johtajan sana ja tunnustus on arvokas niin kuin kuninkaallisenkin. Mutta kuka silloin arvostaa ja mitä, kun henkilöstö uupuu, vaihtaa alaa ja kokee tulleensa väheksytyksi, ja johto maalaa maastaan kauniita kuvia rajaamalla ongelmat yksilöiden tunnereaktioiksi?
Arvostus on aina kahden kauppa, sopimus siitä, mikä on arvokasta. Filosofiassa tätä on tarkasteltu rekognition käsitteellä. Rekognitio tarkoittaa ihmisten ja ilmiöiden tunnistamista: hoitajat tekevät tätä, hoitotyön arki on tällaista, huonot työolot aiheuttavat tällaisia ongelmia.
Rekognitio on myös ihmisten ja ilmiöiden tunnustamista, sitä, että tunnistettu asia on totta ja merkityksellistä. Tunnustaminen voi tarkoittaa myönteistä huomiota ja arvostusta. Hoitajien työtä pitää arvostaa. Myös hoitajien itketys ja oksetus on totta ja se tulee ottaa vakavasti, koska ihmisiä ei saa itkettää eikä oksettaa työllä.
Mutta tunnustaminen tarkoittaa myös sitä, mihin J.K. Paasikivi viittasi sanoessaan, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sote-alan ongelmat ovat totta ja merkityksellisiä myös muuten kuin yksilöiden tunteissa. Arkityön organisoinnissa on ongelmia; sote-palveluissa on rakenteellisia ongelmia. Hyvinvointivaltion lupaukset ja legitimiteetti rapautuvat, jos palveluiden taso romahtaa huonon organisoinnin takia.
Jos johtajat lakaisevat ongelmat maton alle ja tunnistavat vain yksilöiden tunteet, joita ongelmat aiheuttavat, he eivät tunnista eivätkä tunnusta tosiasioita. Se on näennäistunnustusta, silmänkääntötemppu, joka kohdistuu yksityiskohtaan ja harhauttaa huomion pois kokonaisuudesta. Se tekee mahdottomaksi parantaa asioita, ja se antaa tosiasioiden kieltäjistä typerän kuvan kaikille, jotka näkevät tosiasiat.
Tästä voi seurata uusi ongelmien kierre. Jos johtaja ei ota vakavasti työntekijöiden todellisuutta, vaan maalaa sen päälle oman todellisuutensa, työntekijät eivät enää luota johtajaan, hänen sanaansa ja hänen johtamaansa organisaatioon. Työntekijät lähtevät pois organisaatiosta ja alalta, ja organisaatio romahtaa. Johtajan arvo ja valta katoavat kuin kuninkaalta, jolta viedään maat. Johtajaa ei enää oteta vakavasti organisaationsa sisällä eikä ulkopuolella, eikä hän saa enää organisaationsa kurssia korjattua. Kaikki häviävät eikä kukaan saa kaipaamaansa arvostusta ‒ ja hyvinvointipalvelut hajoavat.
Näin on käymässä eräälle lähialueemme valtiojohtajalle. Hän haluaisi kovasti kunnioitusta muilta valtioilta, mutta ei voi saada, koska ei itse pidä muita valtioita ja niiden tunnustusta missään arvossa. Toivoa sopii, että sote-palveluita ei uhrata kenenkään pyrkimyksille olla yksin oikeassa ja saada vain oma näkökulmansa esiin.
