Monen sortin denialisteja

Osmo Pekonen

Ilmastonmuutosta ei ole. Rokotteet ovat turhia. Vladimir Putin on hieno mies. Tiedän suomalaisia, jotka allekirjoittavat kaikki nämä shokeeraavat väitteet. Yksi taitaa istua eduskunnassakin.

Denialismi on aikamme sairaus. On kanssaihmisiä, jotka saavat suurta tyydytystä ja kokevat nautintoa tuutatessaan nettiin tai trollatessaan kahvipöytäkeskusteluun jotain mahdollisimman kontroversiaalista. Aikaisemmin luulin, että patologinen denialismi kuuluu vain syrjäytyneiden ja sairaiden ihmisten repertuaariin, mutta ei: on olemassa myös keskiluokkaisia ja hyvinvoivia denialisteja. Sosiaalisessa mediassa profiloituneiden denialistien joukossa näkyy olevan aika montakin maisteria, tohtoria ja dosenttia, onpa muutama professorikin. Tieteen harjoittaminen ei siis tee immuuniksi huuhaalle; mahtaako se jossain tapauksessa jopa altistaa sille?

Tyypillinen akateeminen denialisti näyttäisi olevan sinänsä lahjakas mutta luonteeltaan narsistinen persoonallisuus, joka kaipaa huomiota osakseen. Hän kenties on tehnyt jollakin erikoisalalla ihan kelvollista tutkimusta, mutta on jostain syystä jäänyt vaille kunnianhimonsa edellyttämää suurmiehen asemaa. Kompensaatiota hakeakseen hän sitten alkaa julistaa konsensuksesta poikkeavia sensaatiohakuisia näkemyksiä. Temppu tepsii: huomiota tulee, enimmäkseen paheksuvaa tosin, mutta väliäkö sillä, kunhan vain oma endorfiinitaso nousee!

Denialistin ystäväksi ei kannata hankkiutua, maine siinä menee. Yritykset käännyttää denialisti kaidalle tielle ovat turhia ja epäonnistumaan tuomittuja, denialistihan vain nauttii saadessaan inttää salaliittoteorioitaan. On epäilemättä huumaava tunne, kun omistaa QAnonilta tai jostain muusta yhtä esoteerisesta lähteestä ongittua salattua tietoa, jota rahvaalla ei ole. Kun on itse oikeassa ja koko muu Suomi on väärässä, sehän tuottaa kivoja kiksejä. ”Laatikon ulkopuolella ajattelu” on suurten nerojen kyky, jonka denialisti uskoo saavuttaneensa. Ja denialistihan on sitä paitsi oikeassa: hän ei elä laatikossa, sillä kupla ei ole laatikko.

Miten vaarallisia denialistit ovat?

Yksittäinen ilmastodenialisti on mielestäni melko harmiton tapaus. En lähtisi käännyttämään. Globaali ilmastonmuutos kaikkine seurauksineen on joka tapauksessa niin iso ilmiö, ettei sitä kukaan pysty täysin hahmottamaan. Kylmän talven jälkeen on helpompi olla denialisti kuin kuuman kesän jälkeen, joskaan paikalliset säähavainnot eivät välttämättä todista ilmastosta mitään. Ilmastodenialismissa saattaa olla kysymys mielenterveyttä suojelevasta defenssistä. Ilmastonmuutoksen kieltäjä kenties todellisuudessa tajuaakin ilmiön kauhistuttavuuden jopa meitä muita paremmin – kenties niin hyvin, ettei hänen psyykensä sitä kestäisi ilman defenssiä.

Rokotedenialistit ovat jossain määrin vaarallisempia, ennen kaikkea itselleen, mutta toki myös muille, mikäli laumasuoja heidän takiaan jää syntymättä. Tällä haavaa kannamme huolta eritoten koronasta, mutta rokotedenialistit voivat saada aikaan myös vaikkapa tuhkarokkoepidemian, kuten uskonnollisella Pohjanmaalla on jo käynytkin.

Uskonnollisena toisinajattelijana tunnettu Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen emeritusprofessori Tapio Puolimatka tuuttaa blogiinsa rokotevastaisia kannanottoja jatkuvalla syötöllä. Miesparkaa käy sääliksi, sillä hänen seurakuntansa hupenee: edes herätyskristillinen media ei enää julkaise hänen profetioitaan. Mistä Puolimatka löytää elämälleen sisällön, kun koronapandemia lopulta alkaa hiipua? Ei hätää: olen varma, että hän keksii jotain uutta.

Miks’ meillä on niin monta mielipuolta, kyseli jo Eino Leino. Hörhöistä oudoimpia ja epäilemättä vaarallisimpia ovat Ukraina-denialistit, jotka elävät kuin hypnotisoituneina: he ovat omaksuneet putinilaisen narratiivin Ukrainan sodasta sellaisenaan. Tämän sortin denialistien mukaan mitään Ukrainan valtiota ei koskaan ole ollut olemassakaan: se on vain pseudovaltio, joka pitää hävittää maan päältä. Jokunen dosentti ja professorikin myötäilee tällaisia ajatuksia. Toukokuun 9. päivänä saamme nähdä, ketkä kaikki kulttuuripersoonallisuudet lähtevät Z-merkki rintapielessään Helsingin kaduille juhlistamaan venäläistä Voiton Päivää.

Kirjallisuuden valtionpalkinnon saaneen Shakespeare-suomentajan Matti Rossin (1934–2017) henkiseksi testamentiksi jäi hänen viimeinen teoksensa ”Raunioista nousee Donbass”, joka edelleen on saatavissa useista nettikaupoista. Siinä meitä suomalaisia yllytetään tarttumaan aseisiin, liittymään vapaaehtoisina Venäjän armeijaan ja lähtemään tappamaan ukrainalaisia. Muutamat ovat jo lähteneetkin.

Auringonkukat saakoot lannoitetta.

 

 

 

Lue myös:

Viheliäisten ongelmien viidakko

Viheliäisten ongelmien viidakko

  Jos puheeksi tulevat elämäntapamme kestävyyshaasteet, lähes joka seurueessa alan tuntea itseni jonkinlaiseksi maailmanlopun saarnaajaksi. Kun yrittää selittää haasteiden mittasuhteita ja monimutkaisuutta suhteessa teknologioiden mahdollisuuksiin ja asioiden...

Muutama ajatus pelosta

Muutama ajatus pelosta

Euroopan reunalla käydään sotaa. Sota herättää meissä monenlaisia pelkoja: Onko Venäjän listalla kenties seuraavana jokin toinen maa, Moldova tai Baltian maat, jopa Suomi? Pääseekö Eurooppa kunnialla energiakriisistä talven yli? Selviydymmekö sodan aiheuttamasta...

Sanat ja teot

Sanat ja teot

”Koulutuspolitiikka on aina ollut enemmän sanoja kuin tekoja”, puuskahti eräs kokenut rehtori. Tutkijana sanoisin asian niin, että koulutuspoliittisia päätöksiä ohjaavat abstraktit periaatteet, mutta käytännön koulutyö on konkreettista arjen hallintaa, josta ylevät...