Muiston pysyvyys

Antti Immonen

 

 
Viime kuukausina olen miettinyt muistin merkitystä, monessakin mielessä. Kyky muistaa on perin tärkeää ihmisyksilön päivittäiselle toiminnalle, arjen askareista selviytymiselle ja oman identiteetin hahmottamiselle. Kuka minä olen?
Olen kelaillut omia muistojani (lienee jokin keski-ikään liittyvä piirre), mutta myös kansakuntien hiipuvaa muistia esimerkiksi toisen maailmansodan ja kansallissosialismin nousun osalta. Etenkin asioissa, joista ei ole olemassa selkeitä tallenteita, nämä kaksi muistamisen lajia, oma ja kollektiivinen muisti, ovat yhtä lailla epätarkkoja.
Salvador Dalín maalaus ”Muiston pysyvyys”, jossa sulavat kellot valuvat kalliomaisemassa, kuvaa ytimekkäästi muistin muovautuvuutta. Tavallaan muistamamme asiat pysyvät, mutta ne vääristyvät ja veltostuvat ja muuttuvat ajan saatossa yhä epävarmemmiksi uusien havaintojen ja kokemusten kasautuessa vanhojen muistojen päälle. Dalín maalauksessa kellot näyttävät kaikki eri aikaa, ja mielessäkin eri aikatasot sekoittuvat. Tähän kaikkeen liittyy melkoinen rypäs filosofisia tiedon ja totuuden ongelmia.
Psykologian kannalta ihminen yksilönä ilman muistia on melko ontto – persoonallisuus vaatii muistia. Myös kehittyminen ajattelevana olentona edellyttää muistia.
Muistin arvoituksellisuus on kiehtonut monia taiteilijoita ja filosofeja, ja useimpia juuri sen häilyvyyden ja epävarmuuden takia. Lisäksi on kiinnostavaa, että kannamme jatkuvasti mukanamme kehomme muodostamassa kapselissa kokonaisia muistomaailmoja, jotka ilman muistia katoaisivat tuprahduksina ajan virtaan. Mutta kuten sanottua, ne ovat hataria ja epävarmoja. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi Jacques Derridan mukaan ne ovat vain jonkinlaisia jälkiä alkuperäisistä kokemusjäljistä.
Kävin vähän aikaa sitten synnyinkaupungissani Mäntässä, joka sopii siinäkin mielessä tähän blogijuttuun, että se tunnetaan nykyisin taidekaupunkina, ja taide on pitkälti erilaisten muistijälkien esittämistä ja pohdintaa. Juuri sillä hetkellä Serlachius-museo Göstassa oli meneillään näyttävä kattaus Anselm Kieferin töitä, joiden keskiössä oli toisen maailmansodan seurausten muistaminen.
Aika hyvin vanhat mielikuvani vastasivat todellisuutta, mutta huomasin myös joidenkin maisemien, teiden sijaintien ja muutamien rakennusten ulkonäön poikkeavan muistamastani. Ja tämä siis, vaikka näkymät olivat minulle tuttuakin tutumpia, poljinhan pyörällä aikoinaan kouluun niiden ohitse päivittäin. Muistijäljet olivat kaiketi suodattuneet myöhempien kokemusteni lävitse ja vääristyneet. Samoin nykyinen taidekaupungin imago vääristää muistojani – aikanaan Mänttä tunnettiin enemmänkin hipiälle hellästä wc-paperistaan.
Miten muistojen epävarmuus sitten vaikuttaa mihinkään? No, ainakin identiteettiin. Olenkohan kuitenkaan sama ihminen kuin nuorena, vaikka luulen olevani? Jos muistijälki on eräänlainen simulaatio tai tallentumasta muodostunut huono kopio, miten voin luottaa siihen?
Muisti erotetaan yleensä hyvin kehittyneeksi älylliseksi toiminnoksi, jonka ansiosta esimerkiksi inhimillinen tietoisuus on mahdollinen. Ja aivan epäilemättä tämä onkin totta. Mutta olen alkanut viime aikoina ajatella, että perinteiset käsitteelliset jaot järjen ja tunne-elämän käsitteisiin ovat epätäydellisiä – siis että esimerkiksi kyky loogiseen ajatteluun olisi ihmismielen rakenteen kannalta olennaisempi ominaisuus kuin vaikkapa kiintymys.
Ehkä me olemme vain tottuneet jaottelemaan mielen toiminnot siten – sanon ”siten” enkä ”väärin”, koska mielen jakaminen käsitteellisiin yksiköihin tapahtuu joka tapauksessa joidenkin ennakko-oletusten mukaisesti, eli aina ”väärin”. Mielen emotionaalista elementtiä on vaikea tislata erilleen muusta aineksesta; se ikään kuin tarttuu ja leviää kaikkeen rasvaläiskän tavoin.
Nykyajalle tyypillinen piirre on kaiken tallentaminen. Tietotekniikan kehitys on mahdollistanut valtavan muistoaineiston varastoimisen. Selvästikin jokin pelko minuutemme menettämisestä panee meidät tallentamaan laitteisiimme kuvia, tekstejä ja ääniä suunnattomia määriä. Ja kuitenkin: mitä enemmän tallennamme, sitä historiattomampia olemme, koska samalla tiedostamme tallenteiden katoavaisuuden ja vääristyneisyyden.
Ihmisaivojen kyky tallentaa muistoja on hämmentävä. Alkuvuodesta uutisoitiin, että muistamiskapasiteetti on jopa 10 kertaa aiemmin luultua suurempi, noin petatavun verran. Tämä tarkoittaa lyhyesti sanottuna aikamoista määrää dataa.
Mutta toki erilaiset tallenteet toimivat muistin tukena. Kävellessäni lapsuudenmaisemissani huomasin, että mieleeni todella mahtuu jättimäinen varasto muistoja ja että tutut paikat laukaisivat ne esiin, tietoisiksi. Ja vaikka ne muistot muuntuneita olisivatkin, eivät ne silti täysin valheellisia ole.
Siksi kai säästetään taideteoksia, muistomerkkejä ja auschwitzeja: että edes jossakin muodossa mielessämme pysyisi, keitä olemme ja keitä emme halua olla.
 
http://www.moma.org/collection/works/79018
http://www.manttavilppula.fi/taidekaupunki/
http://www.serlachius.fi/fi/
http://www.scientificamerican.com/article/new-estimate-boosts-the-human-brain-s-memory-capacity-10-fold/