Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0
Yksi tämän vuoden tärkeimmistä päivämääristä omassa kalenterissani oli 1.6.2023. Silloin voimaan astui uusi luonnonsuojelulaki. Laki on merkittävä, koska siihen on kirjattu monia uudistuksia, jotka näyttävät kapulakielisinä melko mitäänsanomattomilta, mutta kun niitä pohtii tarkemmin, ne ovat jopa melko radikaaleja.
Nykyinen luonnonsuojelulaki on Suomen historian kolmas. Ensimmäinen astui voimaan 1.7.1923. Luonnonsuojelulain uudistukset ovat olleet sadan vuoden aikana lähinnä kosmeettisia, mutta nyt voidaan aidosti puhua lain uudistumisesta. Valmistelu on vaatinut epäilemättä paljon työtä ja kädenvääntöä.
Vielä parikymmentä vuotta sitten luonnonsuojelulle naureskeltiin. Nykyisin, kun maapallon katastrofaalinen tila alkaa valjeta biologiaa seuraamattomillekin, vain itsepäisimmät ovat enää kategorisesti luonnonsuojelua vastaan. Biodiversiteettiä ja luontotyyppejä koskevien tutkimusten mukaan luonto köyhtyy lähes kaikkialla maapallolla, myös Suomessa – vaikka maamme näennäinen vehreys hämää ehkä luulemaan toista. Joka yhdeksäs laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon, linnuista uhanalaisia on joka kolmas laji, ja joka toinen luontotyyppi on uhanalainen.
* * *
Lakia uudistettiin tuomalla siihen mukaan monia uusia asioita ja nykyaikaisia käsitteitä. Näitä ovat esimerkiksi uhanalaisten lajien huomioon ottaminen erilaisissa päätöksissä. Tähän liittyy myös sellainen yksityiskohta, että jatkossa ulkomailta ei voi tuoda Suomeen uhanalaisten lajien trofeita. (Arkijärjellä tuntuu käsittämättömältä, että niitä on saanut tähän asti tuoda.) Uhanalaisten lajien suojelussa auttaa niille ominaisten elinympäristöjen eli luontotyyppien suojelun vahvistaminen.
Lakiin on kirjattu myös esimerkiksi maininta vapaaehtoisesta ekologisesta kompensaatiosta. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa hyvitystä, jonka jotakin tointa harjoittava voi suorittaa heikentäessään luonnonarvoja jossakin: hän voi korvata aiheuttamansa luontokadon parantamalla luonnon monimuotoisuutta toisaalla. Nähtäväksi jää, toimiiko kompensointi tällaisenaan, vapaaehtoisena.
Muita uusia asioita laissa ovat muun muassa kaivostoiminnan rajoittamisen tiukentaminen suojelualueilla ylipäätään sekä erityisesti malminetsinnän kieltäminen kokonaan kansallispuistoissa ja luonnonpuistoissa. Varsinkin kaivostoiminnan salliminen kansallispuistoissa on sotinut ihmisten moraalitajua vastaan. Hyvistä uudistuksista huolimatta kaivoslaki on omasta mielestäni edelleen aivan liian väljä, koska se mahdollistaa muun muassa malminetsinnän valtion ja yksityisten omistamilta suojelualueilta. Jos alue on kerran suojeltu, niin eikö sen tulisi olla suojeltu myös kaivostoiminnalta?
Kaikki edellä mainitut ovat tarpeellisia uudistuksia, joilla on suoria käytännön vaikutuksia. Uuden lain merkittävimmät piirteet ovat kuitenkin minusta teoreettisempia tai abstraktimpia linjanvetoja: ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja varovaisuusperiaate.
Ilmastonmuutokseen sopeutumisella tarkoitetaan toimia, joilla varaudutaan ja mukaudutaan ilmastonmuutokseen ja sen vaikutuksiin. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi metsätaloudessa metsänhoitoa sellaisilla menetelmillä, jotka ehkäisevät kaarnakuoriaisten aiheuttamia puustokuolemia. Varovaisuusperiaate puolestaan on merkittävä sekä juridisesti että filosofisesti. Karkeasti sanottuna sillä tarkoitetaan, että luonnonsuojelunäkökohdat kannattaa ottaa huomioon varmuuden vuoksi, vaikkei mahdollisista haitoista olisikaan absoluuttista tieteellistä varmuutta. Vaikka varovaisuusperiaate onkin hieman abstrakti ohje, se ohjaa kuitenkin yleistä moraalia luontoa hyödynnettäessä, ja pitkällä aikavälillä tällä saattaa olla käänteentekevä vaikutus.
* * *
Lain suurin puute on kaiketi metsien jättäminen lähes kokonaan pois uudistuksesta. Suomi. metsien maa, ei halua suojella metsiään, koska erilaisten eturyhmien taloudelliset intressit jarruttavat moista. Tuohta revitään puista maksimaalisesti niin kauan kuin sitä ei rajoiteta, sellaisia me ihmiset vain olemme. Edellisen hallituksen esityksessä joillekin luontotyypeille esitettiin suojelua uhanalaisuuden perusteella, mutta Keskusta ja silloiset oppositiopuolueet estivät senkin. Metsät, etenkin talousmetsät, köyhtyvät köyhtymistään.
Suomen pinta-alasta metsien peitossa on yli 75 prosenttia – mutta tästä määrästä talousmetsiä, joissa luonnon monimuotoisuus on vähäistä, on liki 90 prosenttia. Luontokadon pääongelma ovat nuo diversiteetiltään heikot talousmetsät. On selvää, että nykyisellä metsänhoitostrategialla niiden tila ei korjaannu vaan heikkenee entisestään.
Tämä edellä mainittu luontokato, joka on vilahdellut viime aikoina usein julkisessa keskustelussa, onkin yksi uuden lain keskeisimmistä termeistä. Siihen kannattaa kiinnittää huomiota ja siitä kannattaa puhua. Luontokato tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että luonto köyhtyy, osia siitä tuhoutuu kaiken aikaa, katoaa, lakkaa olemasta. Luontokato johtuu ihmisen suoraan tai välillisesti aiheuttamista toimista, kuten ilmastonmuutoksesta, metsien hakkuista, vesien, maaperän tai ilmakehän saastuttamisesta, ylikulutuksesta tai liiallisesta metsästyksestä. On todellisuudesta vieraantunutta unelmointia luulla, että voisimme palauttaa jo menetetyn biodiversiteetin jälkikäteen teknologian tai jonkinlaisen jumalallisen väliintulon avulla. Luonnon katoaminen pitää ehkäistä etukäteen.
Olen toisinaan kuullut ihmisiä luonnehdittavan termiiteiksi, jotka järsivät kaiken tielleen osuvan. Vertaus kuitenkin ontuu: termiitit eivät tuhoa koko elinympäristöään läheskään niin systemaattisesti ja totaalisesti kuin ihmiskunta. Uusi luonnonsuojelulaki on luontokadon ehkäisemisessä jonkinlainen edistysaskel, mutta kyynisesti sanottuna sekin on kuitenkin vain pelkkää paperia. Kaiken aikaa etenevän kadon ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi tarvitaan lisäksi konkreettisia ja laajamittaisia toimia kaikilla elämänalueilla.
LUE LISÄÄ:
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2023/20230009
https://www.ymparisto.fi/fi/ympariston-tila/luonto/lajien-uhanalaisuus
https://fi.wikipedia.org/wiki/Varovaisuusperiaate
Antti Immonen
(Kuva: Vesa-Matti Väärä)
