Raja railona aukeaa

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.
Uuno Kailaan 1931 kirjoittama runo tuntuu ajassa. Suomen autonomian aikana syntynyt jako vanhasuomalaisiin pragmaatikkoihin ja tinkimätöntä Venäjä-politiikkaa ajaneisiin nuorsuomalaisiin on ajankohtaistunut uudella tavalla. Nuorsuomalaiset ankkuroivat Venäjän politiikkansa keisarin Porvoon valtiopäivillä 1809 lupaamaan Ruotsin lakien voimassapysyttämiseen. Myös vanhasuomalaiset vastustivat venäläistämistä, mutta pitivät välttämättömänä säilyttää keskusteluyhteyden Pietariin.
Käsitys siitä, että Venäjä itsevaltainen keisarin olisi 1809 julistuksellaan sitoutunut ikiajoiksi Suomen hallitsemiseen silloin voimassaolleiden lakien mukaan, on kansallisesti hellitty ja poliittisesti tarkoituksenmukainen myytti. Sen minkä keisari lupasi, sen se myös saattoi ottaa pois. Näiden kahden eri ymmärryksen yhteensovittamattomuus on toistunut monta kertaa viimeisen 100 vuoden aikana.
Kun Suomen Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi valmistautui välirauhan aikana 1940 neuvotteluihin venäläisten kanssa, hän sai ulkoministeriöltä luettavakseen juridiseen argumentaatioon perustuvan muistion. Paasikivi sähkötti Helsinkiin takaisin: ”Moskova ei ole mikään kihlakunnan oikeus.” Hänen mukaansa turvallisuusintresseistä puhuttaessa ei valtio- ja rajasopimusten ”pyhyyteen” kannattanut vedota.
Samaa mieltä oli myös marsalkka Mannerheim. Hän oli kannattanut jo syksyn 1939 neuvotteluissa Neuvostoliiton aluevaatimuksiin suostumista. Tarton rauhansopimuksen (1920) raja ei voinut Mannerheimin mielestä kestää kahden itsenäisen valtion, joista toinen on ”suuri ja mahtava” ja toinen heikko, välillä. Se raja oli Venäjän keisarikunnan ja siihen kuuluneen suuriruhtinaskunnan raja. ”Aleksanteri ei tietenkään ollut koskaan ajatellut muuta”.
Mannerheimin tulkinnan mukaan ”bolshevikkien heikkouden aikana” sovittu raja ”oli vain tilapäinen ratkaisu”. Presidentti Putin tulkitsi talvisodan syitä pietarilaisille historioitsijoille joitakin vuosia sitten jokseenkin samassa hengessä. Stalin korjasi ainoastaan bolshevikkien rauhansopimuksessa tekemän virheen.
Samalla perusteella myös Mihail Gorbatshov piti Krimin liittämistä Venäjään 2014 Neuvostoliiton hajottamisesta 1991 tehdyn Belavezhan sopimuksen virheen korjaamisena. Eivät Nikita Hruštšev ja hänen aikalaisensa ajatelleet luovuttaessaan Krimin Ukrainalle 1954, että kysymys olisi muusta kuin hallinnollisesta järjestelystä saman valtakunnan sisällä.
Viime vuosina käyty keskustelu Venäjään suhtautumisesta ei ole tuonut kovinkaan paljon uutta aiempaan perusasetelmaan. Yhtäältä sanotaan, että Venäjän kanssa ei voida tehdä yhteistyötä ja normalisoida siihen suhteita kunnes se alkaa noudattaa kansainvälisiä pelinsääntöjä ja toimia eurooppalaisten arvojen mukaisesti. Toisaalta realismin nimissä ja turvallisuuspoliittisiin intresseihin vedoten tehdään yhteistyötä mm. Lähi-Idässä ja kauppaakin haluttaisiin lisätä suomettarelaisessa hengessä.