Suomessa jyllää suomenkielisten asiantuntijuus

Kansainvälistyminen ja panostaminen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ovat kaksi ajankohtaista tieteen ja tutkimuksen trendiä Suomessa. Niiden ristivalottaminen paljastaa pinnan alla muhivan ongelman.
Tiedeviestintä on viimeisen vuosikymmenen aikana saanut tutkijoiden keskuudessa kiitettävästi huomiota. Hyvä näin, sillä viestintä myös suurelle yleisölle ja sen erilaisille osayleisöille on tärkeä osa tutkijan työtä.
Tutkimuksen rahoittajiakin tutkijoiden viestintä ja aktiivisuus yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa kiinnostavat: hankehakemuksiin vaaditaan viestintä- ja vuorovaikutussuunnitelmia, ja tutkijat raportoivat hankkeidensa näkyvyyttä niin rahoittajille kuin omille yliopistoilleen.
Samalla suomalaisen tiedeyhteisön tarve kansainvälistyä edelleen on tunnistettu. Tutkijoilta edellytetään liikkuvuutta ja yliopistoja mitataan myös kansainvälistymisen näkökulmasta. Suomeen toivotaan ja myös aktiivisesti rekrytoidaan ulkomaisia osaajia.
Vain vähän on kuitenkin keskusteltu siitä, mitä kasvava paine yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja viestintään tarkoittaa Suomeen muualta muuttaneiden tutkijoiden kannalta.
 
Oma työyhteisöni on suomalaisittain poikkeuksellisen kansainvälinen. Vaasan yliopiston tutkimus- ja opetushenkilökunnasta ulkomaalaistaustaisia on peräti 27 prosenttia, ja edustettuina on yli 80 eri kansallisuutta.
Johtamassani InnoLabissa muualta Suomeen muuttaneita on henkilökunnasta yli puolet. Kaupunkina Vaasa on Suomen 14. suurin, mutta alue on pääkaupunkiseudun jälkeen maan kansainvälisin.
Haluan tukea tutkijoitamme tiedeviestinnässä heidän taustaansa tai suomen kielen taitoonsa katsomatta. Helppoa se ei Suomen oloissa kuitenkaan ole.
Journalistinen media on asiantuntijavalinnoissaan tutkitusti konservatiivinen, mikä ei tue uusien henkilöiden pääsyä mukaan ”kiertoon” vaikka he olisivat Suomea puhuvia. Kun mukaan lisätään vielä kielikysymys – suuri osa ulkomailta Suomeen muuttaneista tutkijoista ei vielä puhu Suomea – alkaa kynnys olla jo lähes mahdoton ylittää.
Yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa kyse ei tietenkään ole vain mediasta, sillä monet muutkin tahot hyötyisivät tutkimustiedosta ja elävästä yhteistyöstä tietoa tulkitseviin tutkijoihin. Median rooli on kuitenkin erityisen tärkeä, koska julkisuudessa tunnetuksi tuleminen auttaa tutkijan löytymistä ja kelpuuttamista myös moniin muihin asiantuntijatehtäviin.
 
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen kilvassa ja siihen liittyvässä ammatillisessa meritoitumisessa ulkomailta muuttaneet asiantuntijat ovat lähtökohtaisesti muita hankalammassa asemassa.
Suomen tiedeyhteisö kansainvälistyy ulkomaisen tutkijakunnan myötä. Samalla riskinä on, että yhä enemmän Suomessa tehtyä tutkimusta jää vain kansainvälisen tutkijayhteisön sisälle. Kyseessä on siis menetys myös yhteiskunnan kehittämisen kannalta.
Tärkeä pidemmän aikajänteen kysymys on, voiko epätasa-arvo mahdollisuuksissa meritoitua tutkimuksen vaikuttavuudessa tehdä suomalaisesta yliopistomaailmasta entistä vähemmän houkuttelevan ulkomaisille osaajille.
 
Ongelma on olemassa, ja se voi trendien vahvistuessa pahentua. On siis aika miettiä ratkaisuja. Arvostan tutkijoita, jotka vaativan työnsä ohessa opiskelevat erittäin vaikeaa vierasta kieltä. Kielitaitoa kannattaa kehittää, mutta se on hidas tie.
Siksi tarvitsemme myös toimittajien herättelyä tunnistamaan ja löytämään ulkomaisten osaajiemme asiantuntemus. Tarvitsemme myös yliopistoyhteisöjen toimia tutkijoiden ja toimitusten verkottamiseksi. Lisäksi suosittelen innovatiivista sparrausta median toimijoiden ja ulkomaisten tutkijoiden kesken siitä, miten tutkijat voisivat tuottaa journalistisen median kaipaamaa asiantuntemusta ja sisältöä.