Johanna Junttila. (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
Tiedon vastaanottaminen on siinä mielessä peruuttamatonta, että kerran jonkin tiedon saatuasi et voi enää jatkaa elämääsi samana ihmisenä kuin siihen asti. Tiedät nyt jotain mitä äsken et, etkä voi enää pakittaa lähtöruutuun ja katsoa maailmaa samoin silmin kuin vielä hetki sitten. Tieto on kuin lahja, jota ei voi palauttaa.
Tämä tiedon ominaisuus on mietityttänyt minua etenkin viime vuosina, kun olen aika ajoin hypännyt sivuun tiedetoimittajan roolista kotiäidin nahkoihin. Tuoreena vanhempana huomaan alinomaan, ettei tieto tee autuaaksi.
Vauvauutisten myötä niin ihmiset kuin sosiaalisen median algoritmit ovat alkaneet jakaa minulle kokemuksia, neuvoja, kieltoja ja suosituksia, pyydettäessä ja ilman. Niiden kautta mieleeni on piirtynyt pelkoja, ihanteita ja tavoitteita, joiden olemassaolosta en ennen lasteni syntymää tiennyt mitään. Nyt jo aikuisten lasten vanhemmat eivät tiedä niistä kaikista vieläkään.
Tietotulvassa ajelehtiminen on auttanut minua ymmärtämään paitsi nykyvanhempien paljon puhuttua uupumusta, myös sitä, miksi lapsensa jo kasvattaneiden on välillä vaikea sitä käsittää. Ravitsemussuosituksista stressaavat odottajat ja paljasjalkakengistä vouhottavat taaperoiden vanhemmat voivat herättää huvittuneisuutta, myötätuntoa ja ärtymystäkin.
Joku voi yrittää rohkaista kertomalla, kuinka on itse maha pystyssä juonut pannun kahvia päivässä ja tiivistänyt liian isot saappaat pieniin jalkoihin kahdella villasukkaparilla ja silti saanut kasvatettua lapsistaan elinkelpoisia. Hyvää tarkoittava kommentti vain ei voi pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että kommentoijalla itsellään on ollut jotain, mitä kuulija ei voi enää saada: autuas tietämättömyys siitä, mitä 2020-luvulla tullaan asiasta tietämään.
Kun tiedon on kerran ottanut vastaan, sen huomiotta jättämisestä tulee valinta, eikä sitä voi enää pyyhkiä mielestään. Sama kahvipannullinnen on toiselle viatonta tietämättömyyttä, toiselle tietoista välinpitämättömyyttä.
Tähän ristiriitaan törmäämme me kaikki joka päivä, kun tietotulva hyökyy ylitsemme joka suunnalta. Emme voi enää palata ihmisiksi, joita olimme ennen kutakin tiedonpisaraa. Kenties aikamme hyökkäykset tietoa vastaan liittyvät nekin juuri tähän: on helpompi torjua tai sivuuttaa ristiriitainen ja epämiellyttävä tieto kuin jatkuvasti ottaa vastaan uutta tietoa ja päivittää uskomuksiaan.
Havahtuminen tähän tiedon kieroltakin tuntuvaan piirteeseen on saanut minut miettimään uusiksi tapaani ajatella ja toimia – kuinkas muutenkaan. Janoan yhä tietoa, mutta äitinä ja yksityishenkilönä mietin aiempaa tarkemmin, millaisille tietolähteille silmäni, korvani ja mieleni avaan. Kaappien konmaritusta helpompaa on miettiä, mitä kynnyksensä yli tuo sisään.
Tiedetoimittajana suhtaudun aiempaa vakavammin siihen, millaista tietoa tarjoilen toisten ihmisten saataville. Mikä kaikki tieto on tarpeeksi luotettavaa ja arvokasta, jotta se ansaitsee jäädä yleisön mielen komeroihin pyörimään? Aina sekään mikä on totta, ei ole relevanttia.
