Jääkiekon MM-kisat päättyivät juuri Prahassa. Pelaajat kertoivat nauttineensa hikoilusta ja kaikkensa antamisesta kentällä eivätkä suinkaan Prahan oluttarjonnasta. Vasta putoamiseen ja pettymykseen päättynyt puolivälierä kirvoitti kommentteja oluttölkkien avaamisesta.
Myös työelämässä intoillaan enemmän uusista haasteista ja hankkeista kuin kosteista kesäjuhlista. Johtajien on sanottu muuttuneen pitkillä lounailla istuvista bernhardilaiskoirista maratoneja juokseviksi ajokoiriksi.
Kulttuurimme on silminnähden muuttumassa – tai palaamassa ‒ puritaaniseksi. Raskas työ ei enää vaadi raskaita huveja, vaan raskas työ nähdään itsessään huvina ja nautintona.
Onko nautiskeleva, arkea ja työtä ylittävä hauskanpito kuollut? Se irwiniläinen reteily ja sekoileva biletys, jonka kultakausi oli 1960-luvun lopulta 2010-luvun taitteeseen. Josta sukupolvet suurista ikäluokista heidän 1970-luvulla syntyneisiin lapsiinsa nauttivat rentona ja aitona, rooleista ja suorittamisesta vapaana yhdessäolona. Alkoholin kokonaiskulutus on laskenut jo 15 vuotta. Kaikki nuoret tietävät sober curiousin, mutta kukaan ei tiedä Sorbusta, josta punkkarit 1980-luvulla tekivät hartaita lauluja.
Alamme tulevana syksynä selvittää muutaman kollegan kanssa hauskuuden huhuttua kuolemaa tutkimushankkeessa, jota rahoittavat Suomen Kulttuurirahasto ja Alkoholitutkimussäätiö.
Tein väitöstutkimukseni vanhan biletyskulttuurin viimeisimmästä kultakaudesta 2000-luvulla, jolloin myös alkoholin kokonaiskulutus oli huipussaan. Tulokseni oli selkeä: biletys on silta toisten ihmisten luo tilanteessa ja yhteiskunnassa, jossa arki töineen ja yksilöllisine projekteineen ei tarjonnut riittävästi sosiaalisia kokemuksia.
Alkoholin rooli biletyksessä on ollut toimia katalyyttina ja voiteluaineena, ei pääasiana. Toisaalta suomalaisessa biletyksessä juomisen omaehtoinen säätely on tavannut olla hankalaa, ja siksi alkoholi on helposti kaapannut vallan. Liian juomisen seurauksia on kuitenkin yleensä pidetty negatiivisina, mikä vahvistaa, ettei juominen ole itseisarvoista.
Tästä kulmasta katsoen hauskuuden kuolemassa saattaa olla kyse siitä, että olemme kulttuurina oppineet solmimaan sosiaalisia siltoja myös arjessa, työssä ja yksilöllisten projektiemme puitteissa. Emme enää tarvitse tähän erillistä, arjesta iloisesti ja itsetietoisesti irrottautuvaa instituutiota kosteine rituaaleineen. Kyse ei ole muutoksesta vain suhteessa alkoholiin, vaan myös suhtautumisessa sosiaalisuuteen, toisten ihmisten kanssa olemiseen, sosiaalisten tunteiden kokemiseen ja ilmaisuun.
Hauskuus ei siis ole ehkä kuollut, mutta se on voinut vaihtaa asuinpaikkaa. Se on saattanut lopettaa muusta elämästä erillään elämisen ja muuttaa yhteen arjen kanssa.
Tämä voisi selittää myös arjen ja työn arvostuksen nousua. Me emme ole ehkä muuttuneet tylsemmiksi, vaan arkemme on ehkä muuttunut vähemmän harmaaksi ‒ ja ehkä siksi viihdymme siinä paremmin ilman tarvetta ylittää sitä.
Antti Maunu (Kuva: Vesa-Matti Väärä)
