Liitto aloittaa syyskauden tekemällä pienimuotoisen ja epävirallisen “Maakunta-turneen”.

Tiedeviestintä on aiheena Tieteen päivät ja Tutkijoiden yö -tapahtumassa Joensuussa 29.9. ja Kuopiossa 30.9. Liitosta mediasessioissa ovat mukana hallituksen jäsen, kirjailija Tiina Raevaara keskustelijana ja pääsihteeri Ulla Järvi keskusteluiden vetäjänä.
Joensuu: https://www.uef.fi/web/tiedetapahtuma/joensuu
Kuopio: https://www.uef.fi/web/tiedetapahtuma/kuopio

Turun kirjamessuilla liitto järjestää perinteisen jäsentapaamisen heti iltapäivä-seminaarin jälkeen 6. lokakuuta klo 17–18. Seminaarissa klo 16–17 puhutaan tietokirjoista ja bloggaamisesta ja yhteistyökumppanimme on Suomen tietokirjailijoiden liitto. Kirjamessujen ohjelma julkistetaan 4.9., jonka jälkeen mekin avaamme ilmoittautumisen. Liitto kustantaa jäsentapaamisen matkakulut Turun ulkopuolelta tuleville julkisten kulkuneuvojen taksojen mukaisesti.
Viime vuonna meitä oli siellä kuutisenkymmentä eli tämä turkulainen iltapäivä on aina vaan yksi liiton suosituimpia tapahtumia!

Syksyn apuraha-haku alkaa 16. lokakuuta. Siitäkin ilmoitamme erikseen.

4. Kansallinen tiedeviestinnän kongressi ja liiton syyskokous – puheenjohtajavaaleineen – järjestetään keskiviikkona 29.11. Otsikko on tänä vuonna: “Huoli herkistää, pelko myy – Kamppailu median terveyspuheesta”. Käsittelyssä ovat monet huolenaiheemme tuulivoimaloista, rokotuksista, ilmastonmuutoksesta aina ympäristöherkkyyksiin, kemikaaleihin ja muihin pelottaviin “luonnonvoimiin”. Keskustelemme median ja viestinnän roolista näiden huolien herättäjänä ja pelkojen “markkinamiehenä”, mutta myös valistajana ja huuhaan suitsijana.
Kongressin (päivällä) ja vuosikokouksen (illalla) paikat pääkaupunkiseudulla julkistetaan myöhemmin. Myös tänne matkakulut korvataan pääkaupunkisedun ulkopuolelta tuleville jäsenille.

18. tammikuuta 2018 Tiedetoimittajain liitto järjestää Tieteiden talolla Helsingissä Tieteiden yössä Tieteelliset tanssi-iltamat. Luvassa on paritanssin opetustuokioita ja välissä tieteellisiä luentoja tanssikulttuurista ja tanssin fysiologisista vaikutuksista.

Huuhkajat toimii:::::::::::::::::::::::Huuhkajat toimii:::::::::::::::::::::::::Huuhkajat toimii:::::::::::::::::::::::

Suomen esihistorian näyttely Kansallismuseossa
Huuhkajien iltapäivätilaisuus
torstaina 19.10.2017 kello 15.00

Kansallismuseossa 1.4. avattu näyttely kertoo Suomen esihistoriasta. Näyttely on laajin ja kattavin esitys suomalaisten alkuperästä ja elämästä kivikaudelta rautakauden lopulle. Suomen merkittävimmät arkeologiset löydöt yhdistettynä digitaalisiin mediatoteutuksiin, äänimaisemaan ja kosketeltaviin esineisiin rakentavat siltoja ajasta toiseen.

Tiedetoimittajille tarjotaan mahdollisuus tutustua näyttelyyn oppaan johdolla ja mukaan mahtuu enimmillään 30 osallistujaa, jotka valitaan ilmoittautumisjärjestyksessä.
Kierros aloitetaan kahvitarjoilulla museon kahvilassa 15.00.

Ilmoittaudu viimeistään 11.10 .2017 mennessä (LINKKI avautuu 15.9.)

Mari K. Niemi

Ja taas! Tämäkin haastateltavani napsauttaa sormiaan havainnollistaakseen sitä nopeutta, jolla Tanskan kansanpuolue viskaa riveistään rasistisia puhuvat poliitikot ja ehdokkaat. Istun perinteikkään tanskalaissanomalehden toimituksessa, edessäni on mainittua populistipuoluetta pitkään seurannut toimittaja.
Olen tänä keväänä haastatellut kokeneita pohjoismaisia politiikantoimittajia Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa maansa populistipuolueen ja median suhteesta ja tuon suhteen muutoksista. Erityisesti minua kiinnostavat toimittajien valinnat ja se, miten he hahmottavat median roolia populistipuolueiden viestinnässä, menestyksessä ja haastamisessa.
Vaikka journalistinen media on kaikissa tutkimissani maissa moniäänistä, näyttää maiden välille hahmottuvan selviä eroja.
Journalististen valintojen eroja voi selittää osin maiden välisillä poliittisen kulttuurin tai keskustelukulttuurin eroilla. Toimittajat itse hahmottavat maidensa populistipuolueita myös niiden syntyhistorian, pitkäaikaisten johtajien hyväksyttävyyden (tai sen puutteen) ja puolueiden omien viestinnällisten valintojen perusteella. Huomattava vaikutus on sillä, miten hyvin puolue on vaaleissa menestynyt. Mitä enemmän puolueella on kannatusta, sitä suuremmaksi kasvaa paine uutisoida esimerkiksi rasismikohujen lisäksi puolueen linjauksista ja tavoitteista.
Tanskan kansanpuolueen, ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten välillä on selviä eroja mediamyönteisyydessä. Siis esimerkiksi siinä, kuinka avoimia ne ovat toimittajien yhteydenotoille ja keiltä puolueessa toimittajat voivat tietoa saada.

Populismin nousu on haastanut journalistista mediaa myös Pohjoismaissa monin tavoin. Samalla kun populistipuolueiden riveistä on toistuvasti väitetty toimittajia puolueellisiksi, ovat puolueet onnistuneet hyötymään mediassa saamastaan näkyvyydestä.
Tässä suhteessa ruotsidemokraatit on oma lukunsa: puoluetta ovat painaneet marginaaliin niin perinteiset puolueet kuin journalistinen media.
Vaikka puolueella on siis ollut medianäkyvyyden kanssa tekemistä, näyttää tilanne kääntyneen sen eduksi. Ainakin asetelma on vahvistanut mielikuvaa puolueesta poliittisten ja muiden eliittien ulkopuolisena, ”eliittien” syrjimänä toimijana.
Puolue on gallupeissa jo kolmen suurimman joukossa, mikä on saanut monet toimitukset miettimään linjauksiaan. Niin vastenmielistä kuin se monille onkin, maahanmuuttovastaisuudella kampanjoiva puolue on nyt otettava laajemmin mukaan keskusteluun.
Monen tanskalaistoimittajan on vaikea ymmärtää ruotsalaisten kollegojensa ja perinteisten puolueiden poliitikkojen pyrkimystä pitää ruotsidemokraatit sivussa keskustelusta ja yhteistyöstä. ”Pimeässä tapahtuu pimeitä asioita”, yksi jututtamani tanskalaistoimittaja kiteytti. Hänen mukaansa rujojakaan ajatuksia ei ole syytä työntää pimentoon, koska siellä niistä voi ruman lisäksi tulla jopa vaarallisia.
Populistien kannalta sekä perinteisten puolueiden että median kanssa kaveeraamisessa on myös riskinsä, sillä siinä voi itsekin alkaa näyttää valtavirralta. Suomessa tähän junaan on jo hypätty, sen sijaan ruotsidemokraatit voinevat vielä jonkin aikaa ammentaa hyötyä ulkopuolisen haastajan roolistaan.
Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin toimittajien kanssa keskustelu, on ollut ruotsidemokraatteihin tutustuminen. Heiltä olen kysynyt, kuinka he puolueensa mediasuhteen näkevät.
Ruotsidemokraattien ajatukset vahvistavat toimittajien kertomaa. Yksittäisistä hyvistä kokemuksista huolimatta suhde on molemmin puolin jännitteinen. Puolueen taholta mukana on myös performanssin piirteitä.
”Kyllähän me heille melko spartalaiset olot järjestimme”, eräs ruotsidemokraateista muisteli taannoista puoluekokousta. ”Heti alkuun ilmoitimme, että toimittajille ei sitten ole edes kahvia!”. Häntä muisto nauratti.
Eräs jututtamani ruotsalaistoimittaja taas muisteli varhaisempaa tapausta, jossa toimittaja oli kannettu pois ruotsidemokraattien tilaisuudesta: vyötäröltä kiinni ja ulos.
Ei ihan perinteistä menoa, mutta mikäpä olisikaan populisteilla pahempaa, kuin näyttää perinteiseltä puolueelta?

Antti Maunu

Keskustelu nykyisen hallituksen lakiuudistuksista on talvikaudella pyörinyt paljolti liikennekaaren ympärillä. Se ei suinkaan jäänyt ainoaksi lakiuudistukseksi, vaan moni muu projekti on edennyt pidemmälle.

Uuden alkoholilain luonnos oli lausuntokierroksella vuodenvaihteessa. Sen ydin on alkoholin saatavuuden hienoinen helpottaminen – ruokakaupoissa myytäisiin jatkossa max. 5,5 % alkoholijuomia nykyisen 4,7 %:n sijaan – sekä anniskelutoimintaan liittyvän byrokratian keventäminen. Muutokset vaikuttavat päällisin puolin maltillisilta, ja elinkeinoelämän puolella ollaan peräänkuulutettu vahvempaakin vapauttamista erityisesti elinkeinotoiminnan piristämiseksi. Näiltä osin Suomi tarvitsee jonkinlaisia kasvuryyppyjä.

Sosiaali-, terveys- ja turvallisuusalaa edustavat tahot puolestaan arvioivat, että alkoholilain uudistus lisää alkoholinkulutusta. Samalla lisääntyvät alkoholihaitat, ja uusi alkoholilaki lisäisi työllisyyttä eniten julkisesti rahoitetuissa sairaaloissa sekä sosiaali- ja poliisitoimessa. Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n toiminnanjohtaja toteaa hirtehisesti, että tuskin minkään muun hallituksen uudistuksen on arvioitu suoranaisesti lisäävän kuolleisuutta.

Kaikki osin erimieliset keskustelijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että alkoholihaittojen ennaltaehkäisy on tärkeää ja erityisesti nuorten kohdalla. Ongelma on siinä, että Suomessa ei ole kovin selkeää preventiopolitiikkaa, eikä toimijoilla siksi ole yhteisiä linjoja päihdehaittojen ehkäisylle käytännössä. Tuore ja harvinaisen ansiokas Maria Tervosen sosiaalityön pro gradu Jyväskylän yliopistolta osoittaa, että koulutuksen ja työn ulkopuolella elävät nuoret käyttävät suhteellisen paljon alkoholia jos kohta muitakin päihteitä – ja tärkein syy heidän juomiselleen on ulkopuolisuuteen liittyvien tunteiden turruttaminen ja torjunta.

“Saatoin rampata niinku kakskytä kilometriä päivässä vaan mun neljänkymmenen neliön kämpässä silleen ympäriinsä ja suoristella matonreunoja, ja kaikkee, ihan vaan koska oli koko ajan niin huono olo, [-] ni mieluummin sitä sitten joi sitä viinaa.”

Havainto ei ehkä ole arkijärjelle yllättävä, mutta se tarjoaa selkeän suunnan ehkäisevälle päihdetyölle. Mahdollisuudet kiinnittyä yhteiskuntaan ja ihmisten piiriin sekä siinä tarvittavat taidot ja valmiudet ovat parasta mahdollista preventiota, eikä niiden tarvitse välttämättä liittyä mitenkään suoranaisesti päihdeaineisiin. Samalla tämä on myös ehkäisevää mielenterveystyötä, syrjäytymisen ehkäisyä, työkykyisen työvoiman tuottamista ja kaikkea sitä, mitä hallituskin peräänkuuluttaa.

Tähän liittyy toinen suuri uudistushanke, joka on parasta aikaa meneillään. Tämä on ammatillisen koulutuksen reformi, jota on laajuudessaan verrattu peruskoulu-uudistukseen. Uudistuksessa korostuu opiskelijan näkökulmasta kaksi asiaa. Ensimmäinen on ammatillisten oppimisympäristöjen monipuolistuminen eli opiskeluiden siirtyminen enemmän työpaikoille ja verkkoon oppilaitoksen luokkien ja työsalien sijaan. Toinen uudistus on ammatillisten opintojen henkilökohtaistaminen, eli jokaiselle opiskelijalle laaditaan “henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma” (HOS). Siinä määritellään opiskelijalla jo oleva osaaminen, myös muualla kuin koulussa hankittu, sekä keinot puuttuvan osaamisen saavuttamiseksi. Asiaan kuuluu myös aiempaa huomattavasti laajempi valinnanvapaus opintojen sisällöissä.

Myös nämä uudistukset vaikuttavat päällisin puolin järkeviltä. Samoin kuin alkoholilain uudistus, niitä perustellaan paljolti työ- ja elinkeinoelämän tarpeilla ja vaatimuksilla – varmaan Suomi tarvitsee kasvuryyppyjen lisäksi työelämälähtöisempää ja monipuolisempaa koulutusta. Koulutusuudistuksessa on kuitenkin se riski, että usein vielä itsestään ja tulevaisuudestaan epävarmoilta alaikäisiltä nuorilta tullaan vaatineeksi epärealistista kyvykkyyttä ja kypsyyttä. Heidän pitää kyetä toimimaan yhä useammanlaisissa ja nopeammin vaihtuvissa toimintaympäristöissä opiskelu- ja työporukoissa, ja heidän pitää tietää yhä tarkemmin tietää mitä he haluavat poimia laajenevalta koulutustarjottimelta omaan osaamiskoriinsa. Pahimmassa tapauksessa opiskelijoilta aletaan jo ammatillisen koulutuksen alussa vaatia sitä, mitä heille pitäisi koulutuksessa tuottaa: taitoja ja rohkeutta toimia aikuisillekin haastavissa tilanteissa.

Tämä kytkee ammatillisen koulutuksen reformin alkoholilain kokonaisuudistukseen, tarkemmin ottaen asettaa niille samat onnistumisen ehdot. Molemmat edellyttävät vahvoja, itsetietoisia mutta samalla sosiaalisesti osaavia ja joustavia yksilöitä, jotka jo osaavat ja tietävät paljon siitä, miten eri tilanteissa on hyvä toimia. Siksi nuorten toimintakykyyn, erityisesti sosiaalisiin ja tunnetaitoihin satsaaminen on nyky-yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä, ja sen tulisi olla myös työ- ja elinkeinoelämän näkyvä tavoite. Jos nuorilta oletetaan aikuismaisia työelämävalmiuksia jo koulun tai työpaikan portilla, se on vaarassa sysätä melkoisen joukon nuoria kämpilleen mittaamaan mattoja ja juomaan viinaa vain siksi, että eivät he eivät vielä pysty muuhun eivätkä myöskään saa ohjausta ja tukea muun oppimiseen. Eivätkä he nouse sieltä vaatimalla ja syyllistämällä – jos näin olisi, meillä ei olisi enää vuosiin ollut työttömyyttä, syrjäytymistä eikä alkoholiongelmiakaan – vaan ohjaamalla ja opastamalla toimimaan toisin. Tämä ei vain nyky-yhteiskunnassa kuulu oikein kenellekään.

Meillä on toki myös lukuisia kyvykkäitä ja motivoituneita nuoria, joilla on aiempaa osaamista, itsenäisiä näkemyksiä sekä valmiuksia luovia erilaisissa tilanteissa. Heillä on usein myös hyvät valmiudet säädellä alkoholinkäyttöään itse alkoholin saatavuudesta riippumatta, ja myös heille pitää turvata mittansa mukaiset mahdollisuudet. Kuitenkaan valtaosa ihmisistä ei ole tällaisia huippuyksilöitä edes aikuisissa, alaikäisistä nuorista puhumattakaan. Nuoret tarvitsevat ja myös henkilökohtaisesti haluavat monenlaista ohjausta, tukea ja seuraa niin opettajilta kuin toisilta opiskelijoilta. Tämä ei ole heikkoutta tai erityisen tuen tarvetta, vaan tapa oppia ja olla ihminen. Myöskin harvat huiput pääsevät hyödyttämään lahjojaan ja yhteiskuntaa vain, jos he kykenevät jakamaan taitojaan päivästä toiseen muiden, kenties vähemmän lahjakkaiden kanssa.

Vastuu uuden sukupolven kasvusta yhteiskuntaan on aikuisilla, aiemmalla sukupolvella, joka ottaa uuden polven vastaan – tai sitten sysää tyhjyyteen. Aikuisten kyky ohjata ja antaa tukea ei kuitenkaan ole mikään mystinen syntymäominaisuus, jota joillain on ja toisilla ei, vaan se on myös ammatillinen taito, joka on kenen tahansa opittavissa koulutuksen ja harjoittelun myötä. Siksi myös työ- ja elinkeinoelämän sekä lainsäätäjän on syytä edellyttää sitä ja tarjota sen tekemiseen valmiuksia kaikille aikuisille, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa.

Suomi tarvitsee ehkä kohtuullisia kasvuryyppyjä ja työelämälähtöisempää koulutusta, mutta vielä enemmän se tarvitsee ihmisiä, jotka ohjaavat ryyppäämään ja tekemään töitä hyvin – kenties vielä tekemään jotain muuta ryyppäämisen ja työnteon välillä.

Mikko Tikkanen

Luonnontieteissä tieteelliset julkaisut ovat yleensä yhteisjulkaisuja. Mukana on siis useita tutkijoita yhdestä tai useammasta tutkimusryhmästä. Tässä blogissa valotan vähän siitä, mitä nimien järjestys kertoo ja kenen puoleen voi ja kannattaa kääntyä kun haluaa kommentteja tutkimuksen tekijöiltä.
Se missä järjestyksessä nimet ovat, riippuu kirjoittajan tieteellisestä iästä, osuudesta kokeissa, osuudesta artikkelin kirjoittamisessa, intellektuellista panoksesta kokonaisuudelle ja siitä kenen hankkimalla rahoituksella tutkimus on tehty. Teoriassa ensimmäinen kirjoittaja on tohtorikoulutettava tai postdoc-kautta tekevä nuori tutkija, jolla on ollut suurin osuus kokeissa ja joka on kirjoittanut artikkelin ensimmäisen version.
Viimeinen kirjoittaja taas on useimmiten se mukana olevista kokeneemmista tutkijoista, jonka ajattelu- ja ohjaustyöllä on ollut suurin intellektuellinen osuus kokonaisuudelle. Viimeinen kirjoittaja on myös useimmin artikkelin vastuullinen kirjoittaja ja se, jonka hankkimalla rahoituksella tutkimus on tehty. Vastuullinen kirjoittaja vastaa siitä, että kaikki on tehty hyvien käytäntöjen mukaan. Vastuullinen kirjoittajan vastuut ulottuvat tulevaisuuteen eli hänen tulisi päästä käsiksi tutkimusdataan ja materiaaleihin vielä vuosienkin päästä.
Ensimmäisen, viimeisen ja vastuullisen kirjoittajan lisäksi mukana on yleensä myös joukko kanssakirjoittajia. He ovat tehneet osan kokeista, ovat ryhmänjohtajia yhteistyölaboratorioissa, joissa osa kokeista on tehty tai ovat osallistuneet työn ohjaamiseen ja käsikirjoituksen kirjoittamiseen.
Lähellä ensimmäistä ja viimeistä kirjoittajaa olevat nimet ovat yleensä niitä, joilla on ollut kansakirjoittajista suurin osuus ja keskellä ovat ne, joilla on ollut pienin osuus. Joskus kanssakirjoittajalla voi olla iso intellektuelli osa artikkelissa. Joskus taas kanssakirjoittaja on vain tehnyt jonkin kokeen, mutta ei tiedä mitään isommasta kokonaisuudesta. Joskus taas kanssakirjoittaja tulkitsisi tulokset ihan toisella tavalla kuin artikkelissa on tehty, mutta ei kehtaa pyytää nimensä poistamista käsikirjoituksesta.
Useissa maissa Suomi mukaan lukien biotieteinen väitöskirja koostuu muutamasta tieteellisestä artikkelista ja artikkelit yhteen vetävästä johdannosta. Tohtorikoulutettavat tekevät väitöskirjatutkimustaan, mutta ovat myös niitä, jotka tekevät postdoc-tukijoiden kanssa suurimman osan käytännön työstä laboratoriossa. Riippuu täysin laboratorion kulttuurista, koulutetaanko tohtorikoulutettavasta tutkijaa vai käytetäänkö heitä pääasiassa suorittavina laboratoriotyöntekijöinä. Paljon riippuu myös henkilön omista kyvyistä ja tavoitteista. Riippumatta todellisesta panoksesta, jokaisen tohtorikoulutettavan on kuitenkin oltava ensimmäinen kirjoittaja ainakin yhdessä artikkelissa.
Joskus ensimmäisenä oleva nuori tutkija on oikeasti suunnitellut tutkimuksen yhdessä viimeisen kirjoittajan kanssa, tehnyt suurimman osan kokeista ja kirjoittanut artikkelin ensimmäisen version, ja on siis tutkimuksen todellinen asiantuntija. Joskus taas ryhmänjohtaja kirjoittaa artikkelin alusta loppuun, ja ensimmäiseksi nimeksi pistetään artikkelia tarvitseva tohtorikoulutettava tai ahkerimmin kokeita tehnyt postdoc-tutkija.
Ideaalimaailmassa artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on nuori ja innokas tutkija, joka haluaa puhua tutkimustuloksistaan toimittajien kanssa. Kertoa omasta tutkimuksestaan ja siitä, miten se liittyy yleisemmin tutkimusryhmän työhön ja isompaan kokonaisuuteen. Käytännössä parasta on kuitenkin ensin ottaa yhteyttä artikkelin vastuulliseen kirjoittajaan ja kysyä häneltä ketä voisi haastatella tutkimuksesta.
Käsitykseni on, että Suomessa ryhmänjohtajat kokevat olevansa vastuussa uuden tutkijasukupolven kouluttamisesta enemmän kuin tapahtuu monessa muussa maassa.
Asialleen omistautuneelle tohtorikoulutettavalle tai postdoc-tutkijalle on iso asia päästä kertomaan tutkimuksestaan medialle. Nuorilla tutkijoilla on usein myös kalenterissaan enemmän tilaa kuin varttuneemmilla, opetuksen ja hallinnon kuormittamilla kollegoillaan. Kannustan siis toimittajia lähestymään ryhmänjohtajia ja etsimään heidän kauttaan nuoria innostuneita tutkijoita ja antamaan heille mahdollisuuden kertoa tutkimuksestaan.
Näin voi syntyä hyvää tiedejournalismia, mutta mediataitojen karttuminen myös tukee positiivisen tukijanidentiteetin muodostumista ja auttaa uuden yhteiskunnan suuntaan aktiivisen tutkijasukupolven syntymistä.

Kirsi Heikkinen

Istuin lounaalla tiedetoimittajapöydässä. Kollegani manasi virheitä, joita avaruudesta kertovissa uutisissa koko ajan vilisee.
“Rakettia ei ammuta avaruuteen. Se laukaistaan”, hän sanoi.
Median viljelemiä avaruushölmöyksiä pui myös Jarmo Korteniemi tuoreessa Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia –kirjassa.
“Avaruussatelliitti” on yhtä hyväksyttävä ilmaus kuin ´ilmalentokone´”, hän kirjoittaa.
Toimittajien – ja tiedetoimittajien – hutilointia/ammattitaidottomuutta tiedeaiheissa taivastellaan myös sosiaalisessa mediassa harva se päivä. Eikä siinä mitään: jotkin virheemme ovat kammottavia.
”Ongelmana on median halu yksinkertaistaa”, kiteytti yksi uutisoinnista älähtänyt Twitterissä.
Väite ei tietenkään ole totta. Tieteellisen tiedon yksinkertaistaminen ei ole ongelmallista vaan tarpeellista.
Päivi Väyrynen kertoo Maito tappaa -kirjassa, mitä voi tapahtua, jos tieteellisestä täsmällisyydestä ei lainkaan tingitä. Kyseessä oli sikainfluenssaepidemia. Kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijat käyttivät influenssasta vain sen korrektia termiä A(H1N1)v, laitoksen verkkopalvelun näkyvyys heikkeni. Hakukoneet eivät löytäneet THL:n sivuja, kun ihmiset etsivät tietoa ”sikainfluenssasta”.
Google-analyysin mukaan nekin, jotka sivuille löysivät, poistuivat usein heti. ”Sisällön esitystapa oli vaikea, asiantuntijalähtöinen ja siitä puuttui kansalaisen näkökulma. Sisältö sopi ammattilaisille mutta ei maallikoille”, Väyrynen sanoo.
Toisin sanoen pätevin suomeksi saatavilla oleva A(H1N1)v-tietous ei mennyt perille, koska sitä ei epidemian alkukuukausina osattu yleistajuistaa.
Aivan samalla lailla tiedeuutinen jää lukematta, jos se on liian hankala tai kuivaksi puristettu.
”On ihan eri kirjoittaa asiaa tunteville kuin asiaa tuntemattomille”, muistutin kollegalleni soppaa lusikoidessani.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisvirtaa pläräävälle lukijalle ei voi ryhtyä selittämään, että telomeerit ovat eukaryoottisten kromosomien päitä suojaavia rakenteita, jotka koostuvat toistuvista, lyhyistä DNA‐sekvensseistä (nisäkkäillä TTAGGG), ja jotka ovat tärkeitä genomisen tasapainon ylläpidossa. Ja koska DNA‐polymeraasi ei kykene monistamaan DNA‐juosteen 3’‐päätä, syntyy jokaisessa solun‐ jakautumisessa RNA‐alukkeen mittainen nukleotidien vajaus eli kromosomi ”kuluu” telomeeripäästään, kuten Duodecimin Terveyskirjaston artikkeli lukijalle voi.
99 prosenttia normilukijoista surffailisi muualle jo sanan ”eukaryootti” kohdalla.
Siksi päädyinkin taas äskettäin oikomaan uutisessani mutkat suoraksi ja kuvailemaan, että telomeeri suojaa kromosomien kärkiä samaan tapaan kuin muovituppi estää kengännauhojen päitä rispaantumasta. Poimin vertauksen joskus joltakulta jenkkitutkijalta, enkä ole vielä keksinyt tai törmännyt parempaankaan.
Mikä on virhe ja mikä hyväksyttävää epätäsmällisyyttä?
En puolusta omiani tai muiden toimittajien tekemiä asiavirheitä. Faktat pitää tarkistaa niin hyvin kuin voi. Mutta ihan yhtä tärkeää on se, miten faktoista puhuu.
Uutistoimittaja takoo toimituksessa monta uutista päivässä. Miten yhteen uutiseen varattu (lyhyt) aika kannattaa jakaa? Missä määrin käyttää se jokaisen yksityiskohdan tarkistamiseen monesta lähteestä ja missä määrin sen miettimiseen, miten asian lukijalle fiksuiten paketoi?
Koska jos jälkimmäisessä epäonnistuu, on ihan sama, vaikka faktat pitäisivät miten hyvin kutinsa.
”Tieteestä pitää puhua ihmisten kielellä”, totesi viisas ystäväni. Joskus se voi tarkoittaa sitä, että ammutaan raketteja ja kuljetaan ilmalentokoneilla.